Joulu

Mutta onneksi ei jää yhtäkään sekuntia
           siitä vuosikymmenien mittaisesta kipeästä
           johon päivä toisensa jälkeen tietoisuuteni minut toi.

Olen lopen väsynyt elämääni. Sen latteaan tuskaan.

Johon saa helpotusta vain lattealla ilolla.

Siitä on jäänyt jäljelle muutama rivi. Olkaa onnelliset
             ettei kenellekään jää samaa määrää päivieni sisältöä!

Olen väsynyt pyörittämään tätä itseyteni arpapeliä
              jossa aina itse menetän oman pienen voittoni.

Olen väsynyt olemaan kuulumaton ja näkymätön
              samat viisi seinää viikossa kaikki vuodet tulevaisuuteen

Olen väsynyt olemaan peloissani itseni takia,
         ja väsynyt sen pelon takaiseen ikuiseen toivoon.

Väsynyt pistämään tikkua ristiin sieluni verran
             kun siitä ei kenenkään keho elvy toimimaan

Väsynyt toistamaan runoilla totuutta
              kun kaikki tahtovat vain peilistä hiljaisen valheen

Väsynyt pyörtämään puheitani onnen mahdollisuudesta.

Väsynyt myöntämään että vihamieheni olivat sittenkin oikeassa.

              Sinun olisi pitänyt lähteä kun olit kaunis ja järjissäsi.

              Nyt ei ole kenelläkään enää kauneutta antaa.

              Muistojen kummitukset etsivät sinun harhoistasi kotia hengittää.

              Vain pelko sinussa enää tekee mahdottoman todeksi.

              Millä ihmeellä olet elänyt näinkin pitkään?

              Vain ihmeistä pienimmällä;
               sillä että hetken oli joku toinen. Et sinä.

minä kuljin läpi
helvetin minä kuljin
minä kuljin läpi helvettini
minä näin oman helvettini
lävitse minä näin
hymyileviä kasvoja minä näin
niin monia hymyileviä kasvoja
minä näin oman helvettini läpi
niin monia hymyileviä kasvoja
ja he niin monet ihmiset
kysyivät ihmiset kysyivät
niin monet ihmiset kysyivät
miksi olen niin surullinen miksi
miksi minä olen niin surullinen
ja minä näin heidän silmiinsä
ja minä näin heidän silmiinsä
ja koska minä näin heidän silmiinsä
ja koska minä kuljin läpi heidän
helvettinsä kuljin ja koska minä kuljin
näin heidän helvettinsä lävitse
ja koska minä ymmärsin
ja koska minä ymmärsin sen
ja koska minä tiesin miltä tuntuu
olla yksin miltä tuntuu olla
miltä tuntuu olla miltä tuntuu
miltä tuntuu olla yksin
miltä tuntuu kulkea helvettinsä läpi
miltä tuntuu kulkea yksin
oman helvettinsä läpi
ja yrittää yhä nähdä silmiin
ja nähdä vain toisen silmiin
joka on kulkenut oman helvettinsä läpi
ja minä kuljin minä kuljin
ja minä näin teiden läpi
ja minä näin miten tiet yhtyivät
miten tiet risteytyivät ja minä
kuljin sen lävitse minä kuljin
niin monen hymyilevän kasvon lävitse
minä kuljin
niin monen
niin monen
niin monen lävitse minä kuljin
niin monen oman helvettini läpi minä kuljin
enkä löytänyt poispääsyä minä en
minä en löytänyt en löytänyt
en yhtään ainoaa lohdullista hetkeä
minä en löytänyt ketään
minä en nähnyt ketään en tiennyt
en nähnyt kenenkään jäävän en kenenkään
en kenenkään nähnyt jäävän
en yhdenkään kutsuvan en yhdenkään

16.10.2016

and her face
and her face
and her face
the fists which keep
pounding on
her face keep pounding
on her face which
keep pounding
keep pounding
keep
pounding on her face
on her face
keep pounding and pounding
on her face
and her face says
thank you dear
thank you father
her face keeps saying
thank you so much
so much thank you so much
and her face keeps
saying thank you dear
thank you for
thank you
thank you for this
and the fists keep
pounding on her face
and the fists keep pounding
and pounding
and pounding
and pounding
on her face which says
which keeps saying
thank you so much
and the fists keep
pounding
and pounding
and pounding on her face
and her face falls
off her 10 year old face
falls
off her 10 year old face
keeps falling off
and the fists are pounding
on her face they are
pounding her 10 year old
face in her face in on her
face keeps saying thank you
so much my love
so much my
love so much
so much
much so much
and her face says
and her face
and her face says her face
says her face pounding
on her face keeps pounding
on her face keeps pounding
on her face keeps pounding
on her 10 year old face
so much thank you
keeps so much 10 years old
so much keeps facing so
much so much so much so much
her face keeps saying so much
her face keeps saying so much
she keeps saying so much so much
in my fists she keeps saying so
much she keeps my fists saying so
much she has my fists keeping
saying so much she keeps my fists
so much on her face she has my face
thank you she has my face thank you
she has my face thank you my hands
come to her face she says so much
love so much love so she keeps my hands
to her face she keeps my fists she has my love
to her face she has my love she has my face
to her love she has my face to her
she keeps my face she keeps my face so much
i say with her face i want so much love i keep
so much love i keep her face and her face
and her face and her face

  Turhat sanat,
  sanovat että turhat sanat, 
  Minä tiedän turhimmat sanat
  elän niitä jokaisena päivänä,

  Kuka tunnistaa turhuutta
  Senhän piti olla pintaa
  Mutta löydämme sitä vain
  näistä syvyyksistä

  ja kaikkina päivinä
  minä kosketan kehoani
  sinun kehollasi, ja on yhä
  toisia surullisempia kehoja;

  niitä joilla ei ole nimeä lainkaan
  niitä turhimpia jotka eivät puhu
  niitä jotka makaavat kuin
  ohikulkevien jalkojen alla

   Kuljin minäkin kaupungin teitä
   löytämättä itseäni hetkeen.
   kuvitella että olin onnellinen.
   vaikka tähdet ja sodat eivät silti
   teoistani lakanneet,

   Minä surin tätä elämää,
   annoin sitä itsestäni pois,
   yritin tietää kuinka ja miksi.
   jaoin kysymykset pieniin
   astioihin joissa oli kyyneleitä

   en tiennyt kenelle kyyneleeni antaa,
   ei kukaan tahtonut niitä vaan rakkauden
   heitin siis kyyneleet pois
   ja vasta silloin joku näki niistä kullan  
  
   Turhat sanat, turhimmat,
   ja kauniit kehot jotka antavat.
   Niiden vuoksi kenties
   vihaamme ja rakastamme.

Minä hämärässä heijastun 
 En pelkää, paitsi itseäni,
 että lankean ja putoan
 näiltä jyrkiltä askelilta
 kohti isyyttäni

Isän nimi palaa, aina
 isä on vierain, hän 
tulen lailla tervehtii, ottaa 
sinusta minut käteensä,

Tarvitsen sinua, liekin 
tyhjyyttä, pudotuksen tanssia,




Tarvitsen sinua, vierauteni 
 lempeintä tuhoajaa,
 
Tarvitsen sinua, yön liikettä,
vettynyttä ja tummaa maata

Sinua, pitkiä sateisia kuukausia 
 kosteita kuin elävästä verisiä

Tarvitsen valosta eksyneitä 
läheisyyden hetkiä, kauan maatuvia

ja kun kaikki on mustaa, kehokseni 
kiteytyy valon jäänne, ihostani 
muotoutuu  tähti, jäiseksi käynyt tuli,

Olla tähti, tähden keveys 
 toisen maan yllä, 
Olla yhden tähden lapsi, 
 olla yhtä hämärikössä,
 
Sinuuden tyhjyyttä ikuisuuden 
 pudoten, avaten matkalla
siivet ja tuhoutuen, tuhoutumatta 
 olla vasten öisintä kehoasi ...

Kaikki muistuttaa minua
miten kuu kerran loisti
ja aurinko oli vailla sanoja
nyt ohkaisen planetaan kuori
on vain alaston yksinään
eikä mikään tähti hoivaa
sitä viileydellään, ei sure
suurella lämmöllään

eläväinen planeetta oli;
sen hengitys
ei tasaantunut vaan
kuohui yli sotien,

nyt odotamme seuraavaa
henkäystä, kun ilma kohoaa
syvältä hämärästä
ja tasaa vuoret, kuolema
silittää lapsen kasvoja,
pimeimmistä aalloista yhden
kehon hiukset ovat lopulta
kultaa kuin hiekkaa.

Edessäni on polku ja polun sisällä maailma; maailma on haljennut, se on mutaa ja lohkareita. Kiveä jonka viileyden tahdon tuntea jalkojeni alla. Jalkani ovat paljaat, olen alaston tässä maailmassa täysin. Olen riisuuntunut kauan sitten, kenties minulle ei koskaan vaatteita annettukaan. Tämä on kerjäläisyyttä, elämän hämärintä ihmettä. Mutta minä en anele ihmisyyttä.

Tulen läheisyyteenne, te pienet ja hämärät. Laskeudun teidän keskuuteenne, yhtä pienenä. Te kutsutte minua lähellenne valosta. Tänne öisen kiveyden keskuuteen, tänne kallioiden keskuuteen, tänne ruhjovien aaltojen keskuuteen, tähän öiseen kuutamoon raskauteen, tähän tulenpolttamaan aavikkoon, tähän viileään hiljaisuuteen. Teiltä pyydän, anelen, että antaisitte. Te hämärää säihkyvät, te näkymättömät pienet hiekkakiteet, syvimmissä aalloissa sukeltavat meritähdet.

Minä pyydän pieneltä kaikkeudelta kaikkea. Että voisin tuntea tien edessäni. Että se on haljennutta maata. Tahdon tuntea miten elävät viiltävät ja haavoittavat herkkää ihoani syleilyllään. Miten haavat virtaavat verta ja sen lämpimästä kivetkin lämpenevät. Haavoitun maailmasta ja haavoistani maailma elää.

Lohtuni on pientä, surullista, suru on lämmintä kuin kyyneleet, suru on virtaa. Itken elämää itseenikin käpertyen, vuodan elämännestettäni toisille, annan ainoaa totuuttani kaikille jotka sen näkevät ja tuntevat. Häpeänkö itseäni? Jos häpeän, niin antaakseni. Jos suren, niin antaakseni. Jos nauran, niin antaakseni. Elämäni purkaantuu ulospäin; pieni tulivuori, pieni tähti. Tähtenä kuljen yön tietä että tulisin sen osaksi, tulisin tieksi toisille tuleville. Avaudun pienuuteni romahdukselle. Muutun näiksi kipinöiksi, oviksi, labyrinteiksi.. Olen öisen maailman avaruutta, toisen koti.

Onko filosofia
runoutta vai runous
filosofiaa?

Mitä sitten on
yön näkeminen? Elämää
vai jotain muuta?

Nämä ja toiset yöt,
ovatko ne sinusta jo
kovinkin kaukana?

Vaikeaa sinä pakenet
aamuun. Annan sen sinulle
tässä; taivaan pilvet
kirkkaat alaisesta valostasi.

Näissä toivottomissa tiloissa näen usein ihmisten takertuvan menneisyyteen nostalgian muodossa, tai sitten tulevaisuuteen toisenlaisen fantasian muodossa. Kärjistettyinä, politisoituessaan, nuo ajattelun muodot saavuttavat mitä erikoisempia ryhmääntymisen tiloja. Siinä mielessä tämä nykyhetkemme kriisi on ihmisen merkitysten kriisi; Jollakin tavalla internet ja sosiaalinen media samalla luo siitä merkityskriisistä kaoottisempaa kuin kykenemme kestämään; Voimakas poliittinen vaikuttaminen on aina vaatinut sitä, että löytyy tarpeeksi suurta yhtenäistä koheesiota. Tässä hetkessä sitä vain ei ole olemassa, koska:

1) Elämäntapakeskeinen kulutusajattelu romahduttaa jatkuvalla syötöllä voimakkaiden ideologisten rakenteiden kehittymistä.

2) Elintasomme ei länsimaissa myöskään ole saavuttanut riittävää suhteellista köyhyyttä, että ihmiset todella kokisivat olevansa kurjuudessa. Ehkä ongelma siis onkin jonkinlaisessa keskiluokan banalisoitumisessa; että maailmaan leviää porukka ihmisiä, jotka vain ovat tyytyväisiä asioidensa tilaan. Tyytyväisiä kuluttamaan.

Ehkä marxilaisuus ei vain kykene vastaamaan tähän ongelmaan riittävästi. Ehkä länsimaisten ihmisten elämään ei voi enää vaikuttaa ajattelulla, joka pohjaa tuntonsa suoranaiseen sortoon. Tämä sorron ja tyhjyyden muoto on jotain uudenkaltaista; se on usein yltäkylläyden köyhyyttä.

Selvää kuitenkin on, että merkityskriiseihin edelleen vastataan jotenkin vanhalla tavalla: Organisoitumalla ryhmiin, joiden käytännön elämä on sidottua suoraan siihen mihin uskotaan. Määritteistä voidaan kai kiistellä.

Voiko kulutusyhteiskunnasta löytyä tällaista voimaa suuremman politiikan muuttamiseksi? Asia näyttää vähintäänkin epäselvältä tässä vaiheessa. Kenties elämme taas kierrettä, jossa valta tuhoaa ja rakkaus pelastaa tuhon jälkeen.

Mutta onko juuri kuluttamisessa sitten nähtävissä portti tulevaisuuteen, kuten Timothy Morton toivoo? Mortonin ajattelu on uudenkaltaista pelottavuudessaan; entä jos meidän täytyy turvata siihen jota eniten inhoamme? Siltikin, kuluttamismaailma sellaisenaan riittää tuskin kattamaan kaikkea.

Entä ne ihmiset, joiden kuluttamisen mahdollisuudet ovat pienet? Jos he eivät halua kuluttaa? Jos eivät suoranaisesti kykene siihen tai halua kyetä? Myötäilen Mortonia hänen viattomuudessaan, siltikin.

Hölderlinin pohdinta oli siinä, että suurimman hädän sisällä on pelastuksen potentiaali.

Mitään kovin koherenttia tai järkevää tästä nykytilanteestani ei ole sanottavissa.

Päällimmäisenä on kai tietynlainen pettymys itseen; että olen pettänyt itseni ja ystäväni, tietyt aatteet joihin uskoin. Samalla tiedostan myös tämän pettymyksen pelottavan päätepisteen, etenkin kun tarjolla on vain mitä epärationaalisempia ajatusjärjestelmiä ja toimintamenetelmiä. Kun rakkaus on tärvelty, niin usein ihminen jatkaa rakkauden 'kääntöpuolelle' eli vihaan, ja viha oikeuttaa lopulta aivan kaiken. Kaikki on vihalle sallittua, saatanasta jumalaan ja stalinista ydintuhoon.

Niin paljon puhutaan kauniita asioita, mutta sisällä on vain kaaosta, epätoivoa, tuskaa... Olen osa samaa sekasortoa, en siitä mitenkään irrallani. Minulla ei ole illuusioita jostakin kyynisestä tai ironisesta etäisyydestä: Lopulta kaikki on vain vakavaa kun sen vie tarpeeksi pitkälle. Tässä on kyse eksistentiaalisesta hypystä. Lopulta, kun varmuutta ei enää ole, niin on vain hypättävä.

Tiedostan oman tilani niin pohjattomasti kuin kykenen ja yritän yhä elää.

Kai itse valitsen elämäntilanteen, jossa voin vain pelkästään kadota maailmasta tuottamatta sen suurempaa kärsimystä kenellekään tai millekään. Erikoista, surullista ja vähän naurettavaa on, että miten sillä tunnun saavani aivan totaalin halveksunnan jokaiselta. Mutta onhan se totta, että neutraalius on aina persereiän valinta. Sen kummemmin anuksen merkityksiä miettimättä.

Missään määrin tämä vaihtoehto ei siis ole helppo tai helpotusta tuova; jos jotakin, niin se vie minut vain entistä totaalisemmin masennukseen ja eristykseen, josta en näe poispääsyä. En siis ole erkaantunut yhtään mihinkään maailmasta enkä tiedä tapahtuuko sitä erkaantumista missään vaiheessa. Jos jotakin, niin haluan käydä vain entistä syvemmälle.

Tälle tilalleni tuskin löydän ymmärrystä mistään. Tietenkin, tarvitsisin sitä, mutta:

- Minulle ei koskaan jaettu suuria sosiaalisia kykyjä tai potentiaaleja sen asian edistämiseksi.

- Siksi minulle ei ole myöskään juuri kertynyt sellaista 'sosiaalista' pankkitiliä,  josta voisin ammentaa vaikeina hetkinä.

- Tässä maailmantilassa ylimääräisiä resursseja ei myöskään jaeta, vaan ne omitaan. Ihmiset kilpailevat aina myös toisistaan, ehkä pitkälti sitä tiedostamattaan. Nämä ovat asioita joita voi nähdä vain etäisyyden päästä. Köyhyyttävinä aikoina tuo prosessi ehkä jotenkin jyrkentyy; tukeudumme niihin jotka ovat meitä lähimpänä sosiaalistaloudellisesti. Vaatii nähdäkseni aika tietoista "itsensä uhraamista" toimia toisin.





- Koen tämän yksinäisyyden ja siinä olemisen myös eräänlaiseksi velvollisuudeksi. Sitä ei käsitä kukaan, sen merkitystä ei kukaan halua ymmärtää. Silti teen sitä koska ei kukaan muukaan tekisi. Tämä on nähdäkseni elämää jota kukaan ei haluaisi elää, ja minä haluan ymmärtää että miten siinä silti voisi olla mahdollista elää.

On helvetin vaikeaa, kun nykyhetki on ammottava kuilu, ja vain tulevaisuus ja menneisyys tarjoavat jotain lohtua.

Koen silti ajoittaisia oivalluksia sen nykyhetken potentiaalin suhteen. Ehkä joskus saan niitä asioita edelleen sanallistettuakin.

Ehkä tällä kaukaisella toiminnallani pystyn kuitenkin välittämään sen, että teen sitä jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta; että ihmisessä on lopulta aina olemassa mahdollista löytää vakaumusta ja toivoa, jonka ei suoranaisesti tarvitse iskostua mihinkään hierarkiaan, ei suoranaisesti mihinkään vallanhimoiseen pyrkimykseen.. Helvetin vaikeaahan se on ja ehkä ainoastaan epäonnistuminen on sen päämäärä...

Mutta edelleen: Mitä me pelkäämme epäonnistumisessa ja 'syrjäytymisessä'?

Olen yrittänyt osani päästä ihmisten keskuuteen.
                       Keskus, mahdottomuus.

Minulle on siitä toiveesta elämäksi jäänyt
                                        vain outoa kipua.

                   Sellaista kuin aurinko hehkuisi aivan lähellä,
                   sinua polttamatta, ja sinä tahtoisit
                                                     yhä koskettaa häntä
                   mustuneilla käsillä,

                   ja tuo valo kuiskailisi samalla kuinka
                       itsesi alla on yhä olemassa jotain

                                            mitä voi kutsua eläväksi

                  Enhän minä koskaan ole ollut itseni alainen,

                           eivät nämä monet kehoni, eivät nämä ajatukseni

                           ole koskaan olleet itseni alaisuudessa

                  Kaiken pintani on kurottanut vain kohti toista,

                               auringon, valon,
                               torjumaksi tullen,

                               yhtä lailla hämärään
                              

Mitä minusta on jäänyt? En tiedä mitä täältä
                       itsestäni virtaa;

         onko tämä muka sielua, kun se
                                hytisee yksinään?

                  Kehot, miten kauas olen niistä kulkenut.
                  Etten enää muista onko tässä käsi.

                            En muista koska toinen ei kurota.
                            Tähteä saa vain yrittää koskettaa.

                           Jos puhumme Jumalasta, olen heistä yksinäisin,
                                 käyn tähden kanssa dialogia pöydän ääressä

                                             yhden tähden tanssiva valo käy kynttilästä

                           Mutta eiväthän jumalatkaan ole meille koskaan riittäneet.

Mutta yhden tähden puhetta minulle, ei kenenkään muun.
                              Se riittää.
                        Yksi tähti jää. Minä katoan kuunteluun.

Jos surulla on nimi, ehkä
                           sillä on kehokin

Katson taivaalle, jalkani
                           ovatkin meressä

            Jaksan yhä ajatella, olen
                           syvällä, vajoan,

                           aallot huuhtovat käsiä

                           tunnen miten
                           tässä ovat kaikkien nimet

                           Niin lähellä minua

Useimmiten enää näen vain kadonneita yhteyksiä.

Yhteyksien langanpäitä yhdistelen väreiksi. Mutisten
itsekseni: "Jos ei tarvitsisi olla yksin, sehän
jo olisikin jotakin." Sehän vasta olisikin jotakin,
mutta emme vielä kykene näkemään toistamme.

Langanpäät eivät ole vielä tehneet yhteistä kerää.
Me olemme tauolla, kahvittelemme ruudun kanssa.
Pienet ajatuksemme tanssivat, jos tanssivat,
ruutujen pimennysverhojen takana, yhä loisteessa.

Toiset sanovat, että meidän tulisi nauraa,
mutta miksi vitsi äkkiä tukehtuu suudelmiin?
Ehkä nauramme väärille asioille, koska pilvet
ovat painuneet päihimme vettä keräämään.

Minä luen runoa keskellä autiota huonetta, luen,
tunnen miten sen kauneus keinuttaa pientä venettä.
Vene ei kaadu, se on liian valtava, se alistaa meidät
olemaan pattereita, toisten tarvitsevien lämmöksi.

Vapauden pienet onkalot ovat näitä joissa elämme.
Kunpa näkisimme paremmin, kunpa näkisimme
kenties vähemmän, kunpa kädet tunnustelisivat tietä,
olisipa totuus jonkin toisenlaisen, ei aina omamme.

Miksi luotatte näin
sokeasti ihmisiin,
jotka luovat sen elämän
jota vastustatte?

Miksi kulkueet eivät marssi

kun kyseessä olisi elävä eikä kuollut...?

Kun kyseessä olisivat elävät eivät kuolleet ... ?

miksi me innostumme yhteyteen
toistemme kanssa vain
kun kuoleman vihta on lyönyt
ensimmäisen haavan?

Odotamme.

Kenties kuolema tempoo meitä
elämää voimakkaammin?

kenties kuollut uhri on
lopulta kauniimpi

kuin yhdenkään elävän kasvot?

Kenties luotatte Herraan,
että saisitte enemmän surra,
vaikertaa, vajoa apatiaan
inhoten kaikkea elävää,

te kaipaatte toistanne sen verran
että saatte säälien kulkea
toistenne vierillä ikuisuuteen ...

Te vihaatte rönsyämistä joka
versoo yksinäisiä kukkia,

tahdotte pitää varsista kiinni,
kunnes niiden liikehdintä kuihtuu.

tahdotte kaikella rakkaudella
lakkauttaa vehreyden
joka olisi sentään kanssanne.

Vehreys muuttuu myrkyksi.

Sen tummuus oli ensin kenties vain
vierautta jota ette uskaltaneet tahtoa...

Niin viatonta on hävittää pehmeys.

Minun käteni yrittävät sivellä
tätä kuulasta pintaa jonka olen tuhonnut,
kuulasta pintaa jonka alla ja päällä
yhä hehkuu toivo yhdestä kosketuksesta.

Olen lasia.
Mieluiten hehkun tässä yksinäisyydessä,
kasvojen keskellä. Silti. Tästä ei puhuta:

Lakkaamatta vuoden ihokerros kerrallaan
 elämä tahtoo kadota minussa, piittaamatta
siitä kuinka sen nimeä lausuu toiselle;

Lausummeko silti? Tuskin voimme muuta,
 tahdon vapaus on aivan liikaa täällä.
Emme me silkasta tahdostamme rakasta,
vaan koska se on erityisellä tavalla mahdollista.

Emmekä vihaa? Mitan vihaammekaan!
Hyvän mukana liikkuvat hämärät, mustat
kaistaleet heijastuksissa, kaikkien reunamilla
veri sekä viha ja tuho; hävitys maalaa lialla.

Mikä on pohjimmaista? Ei pohjaa; mutta ytimiä.
Että kaikilla tavoilla ydintymme tähän pintaan.
Lasiset reunat ylläpitävät merta. Jokaisessa pisarassa
on jo käynnissä sota; siitä elämä hehkuu!

Mutta miten sinä rakastaisit kiveä tai maata,
jotakin peiliä, jos se ei puhu totuutta? Kun
vain olen sinun edessäsi, riistän sinut kaikesta
voimasta, kaikesta tietämisen varmuudesta!

Etkö tahdokin rikkoa minut, minun surullisen
heikon ymmärrykseni tarpeen? Minun vääryyteni
joka on olla itseni ja tulla ja jättää jäljelle omastasi
sen suojaisin herkkä totaali, samankaltainen?

Minä olen jo tuhoutunut, minua ei voi hajottaa,
sinun hämäräsi on yhtälailla minun hajoamiseni,
kun jo emmit, minä avaudun ja syöksyn sinuun,
muutun kangastuksiksi jotka hyväilevät sinua.

Kasvot iskeytyvät asfalttiin, niistä hajoaa sirpaleita
kaikkialle tulevaisuuteen. Yksi fragmentti:
siinä on toisia lukemattomia kasvoja kulkemassa
aamun kautta yöhön, ja toisissa palasissa,

Voi, ne ovat vain palasia, teräreunaisia, ne ovat
viiltävän kauniita, ne ovat todellisimpia,
ne ovat kuolleita ja silti olevia.. Otat yhden käteesi,
se viiltää auki sinut, se on elämäsi.

Etenevissä määrin ihmisellisen elämänmuodon on alistuttava kohtalolleen. Olimmepa sitten viruksenkaltainen pahuus tai elämän totuuden suojelija, tulevaisuus on se mitä kohti kuljemme.

Tämän tekstin ei kuitenkaan tule välittää käsitystä siitä, että kyse olisi meistä monikkona, vaan sinusta ja minusta, jatkuvasti kehittyvänä kahdenvälisen suhteiden verkostona.

Jos organismilla on keho, niin sitä voi koskettaa. Mitä on koskettaminen? Useimmiten vähemmän kuin sana. Sanat ovat kuitenkin lähempänä tuota yhteyttä, kuin minkä voimme tietoisesti käsittää.

Ihmisellisenkin tietoisuuden pohjarakenne on aina tyhjyys; Mutta mitä on tyhjyys? Ei lainkaan ajatuksellista olemattomuutta vaan hehkua.

Materian liike ei ole kiteytettävissä siihen välimuotoon, jonka kuvittelemme rajojemme keskelle. Materia ei ole tarkkaan sitä mitä ajattelemme. Jokaisen olemuksen perusta on näkymätön, ajatuksen tuonpuoleinen.

Ajatuksen tuonpuoleisuus on hehkua, tyhjyyttä, aukko. Se, mitä ajattelemme, on inhimillisen toimintamme seikka, mutta ei itse olemus.

Samoin myös itsemme ja oman olemuksemme välillä on aina etäisyys jota ei voi ylittää.

Mutta onko olemuksen ydin siltikin ajatuksemme luomus?

Rajattujen aistiemme on nöyrryttävä, mutta millä tavoin?

Jos siirrämme tyhjyyden olemuksen keskuuteen, millä tavoin se määrittää tuon olemuksen toimintaa?

Minkälaisia mahdollisuuksia se antaa tuon olemuksen omalle toiminnalle?

Jäämmekö aina jonkin kolmanne määrittäjän valtaan? Jonkin ulkoisen potentiaalin valtaan?

Keskuksen potentiaali; kyse on määrittämisestä.

Sana yhä ylevöittää meitä kohti valoa, kuinka
se hehkuukaan ääneti tuossa kasvoillamme.
Miten kaikki palaa pois ja jäljelle jää valkeus;
pinnalle hiiltyy kaikki paitsi totuuden mustuus,

Sanat tuovat meidät silti tänne, sanat kertovat
että uni jota elimme oli se kaikista todellisin;
emme ole täysin unohtaneet, metsän ytimessä
liikkuivat hämäräiset jotka eivät tiedä unta,

kerran aloimme heitä kuunnella, taipuivat liekissä
joka loisti meidän tultamme vasten, me loimme
kirkkaampia valoja joilla nähdä varjoon saakka,
mutta kirkkauden myötä varjo syveni, sai kasvot,

pelkäsimme jatkaa, mutta yhä edemmäs oli silti
lähdettävä, ylemmäs vuorelle rakennettava tähtitorni
nähdäksemme paremmin miten meille kuiskailtiin,
miten hämärästä meille aamun laulua lausuttiin.

Oliko tässä elämässä muita?

Heitä kulki lävitseni maailmaan,
lähestyi lähelle pääsemättä.
Ymmärsin tulemisestaan kaiken,
tulematta tunnetuksi.

Keitä olivat nuo toiset ihmiset?
He tulivat huoneeseeni, ottivat
hyllystä mustuneen kirjan, sivunsa
olivat palaneet elämästä pitkään.

He lukivat noita sanoja, miettivät
kuka tämän tarinan oli tehnyt
yksin alusta loppuun, sitten sulkivat
ja asettivat takaisin hyllyyn varoen.

He tiesivät tarkoin omat tunteensa,
ne taskuihin asetetut paperinpalaset,
ne omien ikkunoidensa takaiset
olemassaolossaan elehtivät kehot.

He kulkivat huoneiden lävitse, olivat
kirjat, kirjaimet, toistensa lähellä
lähelle koskaan pääsemättä. Kysyen,
kysymättä tullen toistensa lävitse.

Uneliaat ovat kädenliikkeet
jotka koskettavat toistaan;
Hämärä toistuu siinä, ollen vettä
joka sokaisee sitä katsovan.

Vene lipuu hämärän päällä,
airot ovat puoliksi unessa,
puisella pohjalla nukkuen
ihminen matkaa kohti rantaa.

Mekin tahdoimme vapautua,
kerran lähdimme, olimme itse
vastoin myrskyä ja unohdusta,
mutta nyt olemme yksinäiset.

Ehkä matka ei ollut meidän,
vaan ainoastaan tunteemme, olla
tulevalle se mikä on kauneinta.
Meidän silmämme kyynel hiekkaan.

On yhtä helvettiä elää tässä maailmassa.

Tiedän, että olen elänyt ainakin 20 vuotta liian pitkään.

Kun ihmisen elämänenergia alkaa todella ehtymään, niin eikö hän itse siitä ole kaikkein tietoisin?

Mitä lopulta on kuolema, paitsi palautumista positiiviseen varaukseen?

Muotoon josta tulee uusi muoto?

Ei minunkaan kuulu näiden asioiden perään kysellä;

Mutta ainakin jos niitä kyselee, niin voi menettää itsensä.

Itseäni minä olen kaikista vähiten maailmassa kaivannut.

Tätä tonnin terästäkin raskaampaa taakkaa.

Siksi olen kaiken työni tehnyt;

että saisin vähitellen riisuuntua näiksi sanoiksi ja luovuttaa ne muodoksi muulle.

Ehkä itseys on toisaalle avartumista,

Minun merkitykseni tässä maanpäällisessä kadotuksessa oli

jonkinlaisen rakkauden kautta avartua olemiselle, joka voi olla silti mahdollinen.

Toista kadotusta ei ole; maa sisältää ikuisuuden.

Olemme jotenkin menettäneet kosketuksen elämäämme, siitä olen tullut hyvin tietoiseksi.

Olemme kuvitelleet, että jos korvaisimme sielun

jollakin muulla, jollakin esineellä, se olisi lähempänä meitä kun voimme sitä koskettaa.

Mutta sielua ei alun alkaenkaan ollut olemassa meistä irrallisena.

Jos henkeä oli, se oli jo aina yhteydessä meihin.

Ainoa vapautemme oli ajoittain tuntea henki ja olla siltä pakenematta.

Ja ehkä elämän liikehdintä on ainoastaan sielua.

Sielun tuskallista ponnistelua ja häivähdystä tyhjyydessä.

Mutta nyt on yö yhtä pitkä kuin aamukin.

Menkää ja syleilkää toisianne.

Menkää siis, ja syleilkää toisianne,
vielä on hetken verran aikaa.

Te pelkäätte että yönne kestää ikuisesti,
mutta tuolta tulee valonkajo.

Tulee aamu, koittaa myös herääminen,
kuolleet nousevat haudoistansa,

Surevat sitä minkä olemme heille jättäneet.
Ja toista aamua ei tule olemaan.

Tämä maailma on pahuus, jonka laista
ei muualta kaikkeudesta löydy.

Minä tulin maailmaan.
Siitä tulin tietoiseksi että Isä oli poissa.
Hän oli täällä mutta poissa,
hän oli lähtenyt eikä osannut palata.

Kuka eksyy kotipolulleen?
Heikko ihminen. Heikot eksyvät,
Isä oli heikko, hän oli mennyt joelle,
sinne missä itsekin nyt olen.

Nyt on kaikki aivan hiljaista.
Me emme tarvitse toisiamme enää.
Emme tarvitse enää nimiä, vaatteita,
tahdomme vain olla poistuneita.

En tiedä kuka täällä tahtoi toiselle pahaa,
kaikkihan oli lopulta vain taistelua.
En tiedä kuka tarvitsi muuta kuin tyhjyyttä,
sillähän tulemme kaikki ruokituiksi.

Nyt heikkoutemme lopultakin
saa hetken paljastua, jotta se voisi kadota.
Toisia ihmisiä ei koskaan tule.
On vain tämä jonka edessä nyt olemme.

Äiti ottaa käsiinsä eksyneen lapsen.

Hän tahtoi mennä hyvin kauas, kauemmas kuin mitä siivet kantoivat.

        Oli muka ollut lintu, mutta lakkasi lopulta liitämästä.

                        Huomasi miten oli kerryttänyt itseensä kuin kivisen ytimen.
                        Ei mikään virta riittänyt hoivaamaan sitä keskuutta,
                        gravitaatio oli tuonut jo puoleensa tarpeeksi tähtiä, planeettoja,
                        sanotaan että osassa sitä kaikkea syntyi myös rakkautta.

        Kauneus halkesi, vuorotteli meri taivaan kanssa tähden luomassa yhteydessä.
                        Sanat liikkuivat niillä kohdilla joissa joskus oli ollut sulan pehmeys.
                        Kaikki tämä ...

          Olen kirjoittanut muutaman
           runon ylittänyt tornin,
           sinertää niin tämäkin matka
           oli pitkä ja raskas
           vaikkei täältä ylhäältä näe
           edes yhtä eksynyttä kulkijaa

           ei kaurista, ei neitoa, ei maailmaa

                      jotain mitä piti pelastaa

Lienevät kaikki jo pelastuneet,
                 elämät hämäräänsä.

               Metsästä ei kuulu mitään.
               Ehkä minäkin pelastuin
               kun en enää osaa kuulla.
               Tahdon enää vain tuntea.

               Ehkä minäkin pelastuin
               hetken sen jälkeen kun lähdit,
               ja minäkin aloin kulkea.

           Täällä öisessä valossa on kiivettävä monta tornia.

           Joskus öiseltä valolta piilossa on elettävä uskoen
                                               että joku yhä katsoo, jokin yhä näkee.

Hän ei tahdo lainkaan lakata olemasta, puristaa peittoa
                      niin että sen laskoksiin tukehtuu sydän
                      kangas muuttuu purppuraiseksi
                                                ja lopulta on vain Hän.

                      Vartalo auringonlaskussa.
Hänen kasvonsa kuin lasin alla, kun niitä suutelee,
                                    vain suudelma jää pintaan.
            Meri on hyytynyt, kaikki vajonnut pohjaan.

                          Sade tekee ainoat aallot joista jotenkin
                                            muistaa nimen.
                    
            Me uskomme että tämä olisi se toinen puoli,
                                   että asiat palaisivat tänne meidän luoksemme
                                   olisivat matkalla hämärinkin purjein,
                                   enkä minä tahdo uskoa
                                   että hiekka on hiekkaa vaan aikaa

                                   joka valuu rikkonaisen pullopostin sisältä
                                                     käsille joille se kuuluu,

            Uskoa me kai tarvitsisimme, että kädet olisivat yhdessä,
                                                           antamassa ajalle tilan.
                                                          

Näin sen yöllä ja nyt iloisena väitän
                etten ollut lopulta kukaan.

Te voitte ottaa tämän takin, hatun,
                         housut. Pitää niitä,
sillä minä olen ihan mukava kenenä vain.

Aurinkokin menee, ei se ehdi pysähtyä katsomaan
                                että jäikö hänestä jotain jäljelle tähän päivään.

Ennenkaikkea hänkin tahtoo joskus avautua kaikelle,
                                 muuttua syleilyksi joka polttaa kuin rakastaa.

                                Auringostakin jäävät vain jäljet,
                                ja kaiken valon arven alle me katsomme,
                                             etsimme kotia jääneistä koloista.

Mutta kuu on identiteetti, se toinen puoli joka tulee lähelle
                                kun sulkee surulliset silmänsä ja alkaa nukkua.

                                Hennosti kudotut kankaat sinivalossa.

14.9.2016

Ilma muuttuu. Lapsi äitinsä kanssa
 mäenharjalla, äiti pyytää: 'Mennään
tätä sivupolkua suoraan kotiin.' Lapsi
 ei tahdo, sanoo kirkkaasti: 'Minä osaan
mennä tätä tietä joka on kaunis.'

Nyt ei mitään sanottavaa kuulu, olen mennyt
       jo liikaa edemmäs, polku on värjäytynyt minusta
                            hyvin pitkään tummaksi,

                  asfalttia riittää pudota jokaisella askeleella

Missä isä on? Teit nämä tiet, valoit, olet kulkenut.

                        Enhän minäkään olisi.

Välillä uskon, ettei minusta ole isäksi,
            mutta mitä muuta tämä maailma on, jos ei lapsi?
            Toivon, Kaikissa askeleissa kuulen jotain pientä.
            Toivon tässä, olenko isä? 

            Minä toivon laskeutua, olla vähitellen vain,
                                                   tässä runossa laulaa pienet.

            Ihminen on niin rikkonainen, että osat voi hajottaa
                                       kädellään kuin lasipölyn
              ja kuvitella, että jollakin rannalla ne ovat yhdessä

            Ihminen on, hajonnut, mutta samoin käy aina kaikille
                                valkeille asioille taivaalla, ne katoavat
                                 silkkaa iloaan ovat kehoina siinä hetken

Me hajonneet rakastamme, vaikka tiedämme ettei se riitä,
             osat voi yhdistää kun ne sulautuvat kaiken tarpeellisessa lämmössä.

             Aamulla yhdistävän kankaan alta näkyvät yhä varpaat.
                           Ne vasta ovatkin viattomat,
             kertovat paljastuessaankin vain itsensä.

             Jalat hiekassa minä kosketan kehoa,
                       ja sinä olet sinä, ei enempää tarvita kuin keho
                                         sanomaan miten persoonasi on läsnä
                                         ja häviää, miten häviämisesi
                                                      tahtoo minut ja minä kosketan.

                        kaikessa on henki joka on kehon vartija,
                                          henki katsoo sinussa, kunnes minä lähtee,
                        minä katson itsessäni, suojelen tätä maata,
                                 miten elämä pidetessään huventaa tiiviit pilvet
                                 sateeksi jossa ei enää näe mutta tuntee itsensä

Masennukselle harvoin näkyy todellista loppua,
mutta onhan taivas sininen kun sitä katsoo makuultaan.
Siksikö minun pitää näin usein vain maata,
odottaa että taivas tulee ja nostaa ylös? Eihän niillä,
taivaankulkijoillakaan, ole sen parempaa tekemistä,
kaikki vain lentää ajatuksissaan.

...

Minä tahdon että linja-auton perällä käsi tarttuisi käteen,
ja tuo lapsi näkisi sen, ja tuon lapsen sisällä
käsi tarttuisi käteen, ja hänen sisältään ei lapsi koskaan
päästäisi irti, vaan jatkuisi kuin yksi aina näki.

.

Onko toisia ihmisiä edes olemassa? Kaikki on niin näkyvää,
että sen näkymätön osa laskeutuu viittana eteen;
tämän kankaan läpi ei voi muuta kuin hengittää, se on ilmaa
jotka ovat kuvia. Miten kauniita ovatkaan nämä eleet,
miten ne kaatavat hentoudellaan vuoret ja leikkaavat juuret.

Lopulta jäljellä on vain tähtiä, joita tuuli punoo.

.

Minä olen vanha haaveilija, olen kaatanut monta puuta metsää,
 kunnes näin miten yhden alta juoksi valkea kettu,
minä juoksin sen perään, olinhan yhä nuori ja kovin vetreä,

Ketun häntä katosi kiven alle, siihen tartuin, sain käteen
sen luuta ja nahkaa. Siinä hetkessä sain kaiken, nyt olen
enää vain vanha haaveilija. Eilen kaadoin monta puuta,
kaadoin metsää.

Tahtoisin hallita ajan liikehdintää,
mutta en asu kellossa joka on seinällä.
Minä asun kellossa jolla on seinät,
ja toiset kädet siirtävät viisareita.

Vai ovatko ne edes kädet, edes kiireiset,
jotka liikuttavat minun tilaani ja onko
se ylöspäistä, jos kaikki näin varmasti
siirtyy kuin lasissa sivuttain ja ympäri?

Usein tahtoisin ottaa ajan käteeni,
huoneesta kohdan jossa itse olen,
ja katsoa lasista sisään, tuijottaa
huoneessa makaavaa aurinkona.

Mutta olisiko se edes valoa, hetkellistä
joka tavoittaisi minun tilani, olisiko
se eläväistä, jos kaikki aina yksin
katseessa hiipuu kauimmas itseensä?

Tässä on sinulle rasiassa kultaa,
avaan, sehän onkin lunta joka
sulaa, hymyillen katsot silmiin,
sinä tiedät paremmin kuka olit.

Ikkunassa on aina aika menossa, ajassa auto,
autossa joku kuka tietää mihin menee.
Tahdomme heittää tervehdyksen heille ennen
poistumistaan mutta auto on kadonnut jo
mutkan taa, ja miten vasta silloin he kääntävät
päätään, muistavat nähdäkseen että tuolla oli
joku tuttu, mutta olemme jo täysin hävinneet,
toisiltamme jääneet toistemme jälkiin.

         Kaksikymmentäneljä kertaa. Se riittää, onhan yö,
         mutta
         pelastaako runous ketään toista avaat
                                         takilan, purjeet

                              pääsevät auki, meri kulkee läpi, sinä
                                         käännyt katsomaan ikkunasta, näet
                                         olet merelläkin jo tässä, näytät
                                         tietä vaikket tiedä pelastaako
                                                     sinuus meren runoutta?

                                         Tahdotko
                                                        vain lähteä täältä? valitan,
                                                            on pitkä matka mennä:
                                                        ainakin yön verran merta.

                                          vaikka vasta eilen olimmekin satamassa
                                          tänään olemme jo katoamassa horisontin taa;
                                          tänään on syntymäpäiväsi huurre sulamassa
                                          ikkunasta pois, aurinko paistaa hiekkaan,
                                                                   jolla on kasvojen verran valkeaa.

                                                         Entä huomisen jälkeen? havahdut
                                                         hereille, sekunti pyörähtää
                                                         kellosta, sormeilet, sivelet, sen pintaa,
                                                         teet mekanismit
                                                että olisi enemmän aikaa, se riittää,
                                                                                         onhan vielä tämä yö.
                                        

Minä lakkasin ajattelemasta, mutta suru vain tiivistyi siitä.

                        Surun tiiviys sulki oven,
                        tukahtuneena nukahdin.

 Pudotin itseni pois korvan kautta kun uneksin,
 miten se olikin sininen marmorikuula, joka olin ollut,
               mutta tässä unessa ei kukaan halunnut leikkiä,
             
              Minun täytyi ottaa itseni kädelleni,
                        nostaa ylös, muistaa että heräsin,
                        ja miten olin yhä pienenä tässä.

Hän odottaa pitkään että kevät tulisi niin ettei siivoa huonettaan.
Hän pistää edelleen valokuvia muutamaan laatikkoon.
Hän pitää sinisestä väristä.
Hän tunnustelee tietä vaikkei tarvitsisi.
Hän rakastaa kaikkia, on etuovella vastassa oudosti.

Hän nousee portaat toisia korkeammalle lintuja katselemaan.
Hän ottaa valokuvia linnuista jotka ovat laatikoiden ulkopuolisia.
Hän pitää sinisistä sulista.
Hän ajattelee että siivet pitää olla vaikkei tarvitsisi.
Hän rakastaa kaikkia, on puhumatta että toiselle olisi hiljaisuus.

Hän odotti pitkään portaiden yläpäässä niitä jotka eivät seuranneet.
Hän pelkäsi että kaikki linnut olivatkin vain valokuvia laatikoissa.
Hän tiesi että vain sielu on sininen.
Hän päästi irti etenkin tarpeesta.
Hän rakasti kaikkia. On vastassa, puhumatta, hiljaisuus.

We can fuck each other and cry like men
  while cities lie in ruins, bombarded
by airplanes, driven by unknown machines,
 we can fuck ourselves across the border
  to hide within tears in luxurious tenderness

These clouds of sadness are real, the forests
                      lush as paintings of cunts
  but our minds yearn more, but sadly our mother
passed away while our father was left to fend
                       for himself in the eye of the storm

                  our mother she is buried in the crypt
                  with stagnant orchids,
                  with our lyre we press plastic chords
                  on her withered lips
           yet she no longer listens to the things we bring,

           she no longer raises her hand to caress
                                                our priceless perfection
           she lets her hand rather rest as bone on
                                                            blank shadows

          and how she smells of our sweet piss
                  which we pour
                  rancid from porceline vases on her
                                                   immortal face!

         the maps tell how there are stranger cities
                                       waiting yet in her body
                        but we do not dare excavate
                                               into her abysses,

                              weeping at the darkness

                              weeping for the smell of gold, of flowers.

Kuollen minä pidän kieltä elossa,
 että minun kehoni laskeutuu tähän
 alhaiseen pintaan, jolta vihreä pieninä

  noroina kohoaa ylöspäin,

 päivä kerrallaan

 katson maata aivan tarkkaan

 maasta ja auringonvalosta
           tunnen,
            lämpimästä,
           että Siellä on siemen
            joka ei olevasta häviä
                   
  kun minä laskeudun näin, alas, aivan maahan saakka
         ja annan kaiken hengitykseni kadota, Sinne
         missä liekistä on vielä tummuus jäljellä
         ja puhallan itseni pois, toivoen
että siitä sinun sisimpäsi sinua tietämättä elpyy

        
       

Teen yhä tätä outoa työtä, vaikka miksi kysyn
enää edes itseltäni tietä, eihän tuhannenkaan
käsi riitä kohoamaan yöstä ylhäälle
valoa kantamaan, sen enempää mitä yksi,
oma käteni, voi sinulle tästä tähteä antaa,

Aika itsessään tuntuu turhalta, kellon viisarit
seisahtuvat nekin pitelemään vain itseään
läpinäkyvän lasin alla, miten siellä hiekka lipuu
saman vallassa meiltä, muuntuen pohjalla
kyyneliksi, siniseksi, loputtomaksi mereksi.

Me emme tiedä mitä oleva enää liikuttaa,
se on päästänyt meistä irti, antanut
airottoman veneen lipua myrskyä päin,
tulla täällä rikkirevityksi, hajalleen levitetyksi,
lopulta yhdeksi identiteetin hylyksi
samaan santaan jolla lukemattomat
toiset, entiset, jo lähes nukkuvat, pieninä
odottavat saapuvaa untaan.

Unen lailla liikkuu lumi, palaten
 sinne missä sillä ei liene kotiaan
koskaan ollutkaan, laskeutuen,
 keventyen maanpintaan, pinnaksi,
suortuviksi jotka jäävät askelten alle,

kävelee sillä valkealla ihminen, itsekseen
 siellä missä ei liene kotiaan koskaan
ollutkaan, omaa pimeyttänsä keventyen
 kohti maanpintaa, yhtälailla pinnaksi,
suortuviksi jotka jäävät lumen lailla
 liikkuviksi, uniksi, niihin palaten.

SIIVOOJA

Hän katsoo kasvojaan peilistä. Peilin pinta on tasainen, kuten on hänen heijastuksensa siitä. Mutta hän ei ole tasainen, hän tietää sen. Kohottaa käden kasvoilleen, niillä on jälki elämästä. Hän pyyhkii pienen punaisen lämpimän jäljen pois, ajattelee miten tänäänkin on oltava rohkea, miten on jälleen, toistuvasti, oltava rohkea. Hän asettaa käsilaukkuunsa tärkeät asiat: meikkirasian ja paperinpalasen jossa on rohkaisevia lauseita.

Huoneiston lattialla on millimetreittäin vettä. Siinä kelluu roskaa, muovia, elämä kelluu siinä. Elämä kelluu sameudessa. Hän poimii muovin keskeltä osasia, pistää niitä pussiin. Hän luutuaa lattiaa, ajatellen mutta yrittäen olla ajattelematta. Toisesta pimeästä huoneesta tulee tuoksua joka pakottaa hänet sulkemaan silmänsä. Hänen on mentävä siihen huoneeseen silti, koska hänelle maksetaan siitä 1000 euroa kuukaudessa.

Sängyn lakanat ovat ruskeat. Niillä on maattu pitkään, elämän loppuun saakka. Sängyn vieressä on lautasia, jonka päälle viattomasti pienet muruset ovat jääneet. Hänen työtoverinsa tulee huoneeseen ja kerää lautaset syliinsä. 'Paskaa'; murahtaa samalla kun ruoanjäämiä rapisee lattialta lautaselle. Jälkeenjääneitä. Hän tietää miten usein työtoverinsa istuu kapakoissa, miten usein puhuu siitä millaista elämä on, ja hänen äänensä kuulostaa murusten putoamiselta lattialle. Hänen äänensä kuulostaa siltä kuin se yhä ihmettelisi että onko kaikki lopulta viatonta ja pientä.

Kylpyhuoneessa lattiaviemäriin virtaa spiraalina veristä vettä. Veri sekoittuu veteen. Kaikki kelluu vedessä, verikin. Siksi ihmiset pelkäävät paljastaa itsensä, koska he tietävät että ovat vain verta joka kelluu läpikuultavalla pinnalla. He tietävät tämän ja he ajattelevat sitä usein kylpyhuoneissa. Nyt hänkin katsoo itseään peilistä ja pyyhkii silmäkulmiaan. Hän on lukenut paperinpalaselta pieniä rohkaisevia lauseita. Kestää monta minuuttia ennen kuin hän kykenee kääntämään hanan kiinni. Vesivirta lakkaa, veri häviää, piiloutuu katoamatta.

Kaikki ulkona näyttävät iloisilta, on kesä. Siellä ulkona kesäisessä auringonvalossa on lopulta kerättynä yhden elämän jätteet. Suuressa sinisessä graffitien peittämässä roska-altaassa lojuu sanomalehtiä, kirjoja, pahvilaatikkoja, tuhoutunut patja. Löyhkä hehkuu, se saa ihmiset ympärillä puhumaan joitakin levottomia vitsejä, nauramaan. Että jos pian pääsisi rannalle, rannalta kotiin, kodista töihin.. Pois täältä.

Liikennevaloissa he joutuvat pysähtymään. Hän miettii herkästi mielessään: ”Onko tämä roskaa?” ja samalla suojatien ylittää mies mustavalkoisessa raitaverkkapuvussa. Miten nuo miehen silmät ovat puoliksi suljetut, miten hän laahustaa, miten hän näyttää siltä ettei hänellä ole kotia. ”Onko tämä kauneutta”, ja keski-ikäinen nainen ylittää tien, miten hänellä on talutushihnassa pieni koira, miten hän hymyilee itsekseen näkemättä miestä, miten hänellä on yllään sateenkaarenvärinen lenkkeilypuku ja miten auringonvalo tulee ikkunasta ja jättää jäljen: Heillä on kaikilla hetken kauniit silmät ja liikennevalot vaihtuvat ja kaikki jatkuu.

Illalla hän makaa vuoteessaan ja ajattelee: tuhoutuneen sohvan vieressä oli pinkka homeisiksi rypistyneitä viihdelehtiä, hän ajattelee hymyjä niiden lehtien kannessa. Hän häpeää sitä tunnetta, joka hänellä hetken aikaa oli, sitä tunnetta kun hän hymyili hetken itsekin. Hän häpeää omaa elämäänsä, jota hän ei tunne ansaitsevansa, hän tahtoo vetää sen tunteen kuin peiton ylös korviinsa, kätkeytyä sen tyhjään keskukseen. Hän tahtoo piilottaa omat kasvonsa siihen hämärään. Lopulta hänkin nukahtaa ja hänen kasvoilleen käy yö. Se kulkee kaiken lävitse, puhdistaa. Lopulta on jäljellä vain yksi tyhjä huone, sen jäljelle jääneet asiat.

Usein palaan elämän tunnottomuuden ääreen. En pääse kovinkaan kauas pois sen vuoren jyrkänteeltä, välillä lähes juoksen sitä kohti. Sitten jokin pysäyttää minut. Ehkä se on vanhuus joka pysäyttää, tieto siitä ettei tuosta sukelluksesta enää selviäisi. Parempi jäädä tähän kaiken maailman tärveltäväksi ja piestäväksi; kaiken tuulen avattavaksi. Lopultahan tuuli kaivertaa kaiken vuorenkin ontoksi ja sen sisälle pääsevät kaikki ne surullisimmatkin vesipisarat, joita se olomuodollaan pitkään esti tapahtumasta. Ovi aukeaa ja päästää sisälleen askeleet joiden oli määrä kulkea siitä.

Yhden täytyy aina odottaa. En halua lähteä sen kuoren päältä pois enkä palata. Minä tempoilen edestakaisin, sillä minä olen syntynyt maailmaan. En minä halunnut syntyä, vaan minussa syntyi tahto olla. Tuo tahto odotti että juuri tämä ovi aukeaisi ja että se pääsisi ruohona putoamaan ylöspäin maailman pintaan. Kun tuo mahdottomuus tapahtuu, niin se on täysin oikein ja totta: sitä ei voi mitenkään enää pysäyttää. Kaikki maailman mekaaniset leikkurit ja leikkisät tulipalot tietenkin leimuavat siitä ja sen vastavoimana, mutta se saa silti tuntea taivaan, ruohoutua omana runonaan.

Tämä on lapsen uskoa: Vaikka puhuisin tätä suuressa hämärässä, niin lopulta valkeanpunainen juna kulkee alas vuoren rinnettä ja sen sisällä on lukemattomia lapsellisia silmäpareja; taivas on kirkkaansininen ja sisustansa harmaata valkeammat pilvet ovat auringon edessä. Minä ajattelen ja toivon niissä teissä monissa etten olisi kadonnut.

Aika tapahtuu aina sinun ja minun välilläni. Etten minä ehtisi muka matkaasi, ainahan kuljetat sekuntien verran minua mukana vaikket sitä tiedä. Sekuntit ovat siitä erikoinen painoarvo, että niitä kertyy hälvenemiseksi; että kun niitä on paljon niin ihminen on lähes kadonnut. Erikoisinta kuitenkin tuo, miten se silti tapahtuu tässä välillämme, ettei se meitä hävittäessään lainkaan kadota meitä vaan ainoastaan luo aavemaisemmaksi sen, minkä häilähdys oli joskus niin totaalia ja täydellistä kaikessa sananmukaisuudessa. Ajan täydellisen sivellyt kohdat avartuvat siis ja muuttuvat lasiseinämäksi.

Siksi minä usein ajattelen sinua nukahtaessani, että siltä kohtaa minusta ehtisit nähdä lävitse.
 Että elämä voi jatkua sillä tavoin kuin aika tapahtuu meidän välillämme.

Vaikkei se olisikaan ikuista, minä kuljetan sinua sekuntien verran mukanani vaikket sitä tiedä. Sinä kerryt minuun hälventyen, että kun sinua on paljon niin olet lähes kadonnut. Erikoisinta siltikin se, ettei aika sinun kadotessasi siltikään lakkaa, vaan ainoastaan ottaa uuden muodon, luo konkreettiseksi sen mikä kaiken aikaa on ollut yhdessä häivähdyksessä. Sinun olomuotosi siis katoaa ja lopulta kaikki mitä on jäljellä on avaruus, se jonka halki usein ajattelin sinut nukahtaessani. Siltä kohdalta meistä lopulta nähdään lävitse. Sillä tavoin elämä jatkuu vaikkei se olisikaan ikuista.

Hän kulkee itsekseen mutta kaikkialla. Hän pakenee jotakin suurta ja tunnotonta. Omiin tunteisiinsa? Ei sellaisia voi pidellä. On vain käveltävä, vaikka siitä tulisi kuinka irvokasta. Ei juostava sillä juoksu johtaa aina hiljaisuuteen. Pitää kävellä, pitää kävellä maltillisesti niin, ettei se saa kiinni, tartu kädestä niin että käsi katoaa. On pidettävä käsi kiinni, nyrkkiin puristuneena, tunnusteltava iho.

Yritän usein näillä sanoilla tai niiden väliin jäävillä jäänteillä luoda jonkinlaista siltaa kahden asian välille. Se siltä ei ole täysin näkymätön; Joskus on vain luotettava siihen että askeleen alle jäävä tyhjä tila kantaa. Hän yrittää nimittäin päästä tänne puolelle, ja se tarvitsee eräänlaista heijastusta.

Sinä olet elänyt elämääsi jatkuvassa unessa. Sitä elämää ovat leikanneet ja haavoittaneet monet valonsäteet, mutta lopulta jäljelle on jäänyt vain sama itseys; makkaroiksi viipaloituneenakin silmät ovat aina auenneet kipeän rakosista ja aloittaneet uuden totuuden hengittämisen. Kuin muovikuoreksi ympärille, kaikki henki on vähitellen siliytynyt ja tähteytynyt. Lopulta on ollut lähes mahdoton hengittää ilman tällaista prosessia, jokaisella hengenvedolla itseys on viipaloitunut pieniksi sirusiksi jotka sitten on toisella puhalluksella kahmaissut syliinsä, kuin sekuntien välillä ei olisi mitään etäisyyttä. Kuin keholla ja sen luomalla varjolla ei olisi mitään etäisyyttä. Kuin valolla ja sen luomalla varjon henkäyksellä ei olisi mitään etäisyyttä. Jokainen henkäys pirstaloittamassa todellisuuden uusiksi ja vetämässä sen takaisin. Lopulta kaikki olisi takertunutta toisiinsa, liimaantunutta viisituhatvuotiaan lapsen käsityötaidolla yhdeksi paperin ja lasin massaksi, joka sitten hehkuu kirjahyllyssä heijastaen kaikkea tyhjää mahdollista.

Onneksi on yhä tällaista, runoutta, näin toivot ääneen vaikka kaiken aikaa täällä sataa.

Sinä olet mätä ukkosenjumala. Tarvitset paremmat kengät ja takin siihen, että selviät myrskystä ylitse. Miksi et enää opasta ketään sateeseen? Loimuat täällä mielessäsi vain, pidäteltyjen pisaroiden kanssa. Valut kaikki portaat alas rippeinä siitä toivosta, jonka kaikki kauan sitten toivoivat sinusta näkyvän. Vastaat kesään vain vaivoin, talven jäähän ei sinun laulustasi jää mitään.

Me odotamme sinua täällä, maailmassa. Että sinä heräisit ja nostaisit kaikki asiat jotka olemme kuin pelkät sanat ylös.

Hän oli mies, jonka iho oli enää runoutta.

Hänet löydettiin aavikolta, rannalta ja hiekasta. Hänen kaikki esineensä olivat hajaantuneet ympäriinsä, rinkiin ruumiin ympärille. Siinä hänen varjonsa oli pitkällään myös, irtaantuneena kehosta, liikkeelle pääsemättä. Kädessään hänellä oli rivillinen tekstiä, joka oli kuivanut kiinni kehoon kaikesta valosta. Jollakin tapaa hän oli kuollut, valvontakamera vain ei ennättänyt tallentaa sitä hetkeä. "Näin käy kun ihminen jää yksin", todettiin.

"Näin siinä käy, hänen sanansa vain tarttuvat häneen kiinni.", päiviteltiin kun kehoa raahattiin merelle haudattavaksi. Mustat tahrat peittävät kehon kokonaan ja voisi melkein kuvitella, että sieltä alta ei enää paljastu mitään kokonaista, pelkkää runoutta levinneenä ympäriinsä kuin taloja, kuin kaupunkeja, kuin metsää.

Nolla prosenttia järkeä oli jäljellä katastrofin jälkimainingeissa. Raportti pistettiin pöydälle ja monet totesivat tulosten olevan vakavia. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ottaa sitä vakavasti. Paperista tehtiin lennokki ja se heitettiin ikkunasta ulos. Lopulta numerot kaistaleina pysähtyivät sateisen kadun pintaan, ne näyttivät hetken kuolleen linnun sulilta. Voisi sanoista kuvitella että sinä olisit ottanut sen käteesi tästä, että sinä olisit pystynyt siihen tällä hetkellä. Et kuitenkaan halunnut, sillä olet menettänyt otteen. Huomaamattasi kaikki maailma on vain alkanut lipua sormiesi lävitse.

Joku voisi kuvitella myös, että ihminen on käynyt vanhaksi. Mutta se ei ole totta; tuolla hän potkii jalkapalloa kerrostalon seinää vasten kuin mikäkin poika. Taivaalta valuvat laavavirrat ja kellarista löyhöttävät limaiset ektoplasmapilvet eivät pysty keskeyttämään hänen naurettavaa leikkisyyttänsä. Poliiseja lähetetään paikalle pysäyttämään huvittelu, mutta heidän huutamansa sanat kilpistyvät pojan leikkikenttään; Hänelle kaikki itseytensä sävy on vain totaalisen todellista, sitä ei voi mikään julmuus tai pelottelu pysäyttää. Mutta kun nauru helähtää ikkunasta, kun äiti kutsuu, niin peli loppuu. Pannukakkua ja marjahilloa!

Toisaalla, ylempänä, ehkä jossakin talon huoneista, mies hakkaa kirjoituskonetta kaksin käsin. Välillä hän jopa kirjoittaa. Näppäimistön palaset ovat levinneet kaikkialle niin, että sinunkin on niitä pidettävä mielessäsi molemmilla käsillä. Milloin tuo mies lakkaa pelleilynsä ja alkaa oikeasti toteuttaa itseään, mietit näin, samalla kun hänen kirjaimensa putoilevat näinä satumaisina roskan rivistöinä syliisi. Tahtoisit pistää nämä kirjaimet johonkin, mutta et keksi niille paikkaa. Sitten oivalsit, että maailma onkin harhaa ja kirjoitit tämän tarinan.

Rakastan ehkä vain autiutta, niin kuin se on pyhä
               täysi ja kylmä kohta maailmassa

               niin myös minä hehkun ja kuljen

                     tämä keho, sen essenssit
                             juopuvat tyhjistä käsistä
                    vaikka vihaisin sitä
                                             energiaa

               tahdon sulkea ikkunan, maata
                                                  koko maailman
                          sielullani sydäntä myöten
                                  maantua siitä
                                  mikä rikkoo kasvot
                                  mikä helmeilee sisältä

                     lopulta veri on sinistä kuin taivas
                      lopulta aurinko on totaali
                     lopulta ne ovatkin pilvet jotka
                      rikkovat kaiken harmonian;

                               niin minä kuuntelen,
                                näin minä olen aina
                               täällä ääntelehdin vuosituhannet
                                ruosteisina putkina

                               tahrin kädet
                               kun hanan avaa puhdistuakseen

                               antaa sen virrata
                               sillä minä sallin sinulle valon
                          
                               sinä otat minut,
                               sinä et tiedä ...

                               sinä otat minut,
                               sinä et tiedä ...

Tunnelin päässä näkyy valoa

Minä olen tupakka, minä olen
  avaruus sen valossa,

minä olen hehkuva entroidi,
  joka häkeltyy
ohjelmointinsa hämärässä

Tämä on valoa
                      tämä on valoa
                                           tämä on

                      sanoo muovinen kudos

                      kuinka et vielä kärsi
                      omasta ajastasi, onko sinun
                                  nieltävä menneisyys,

                     ja aina niin nälkäinen olet ja kaunis,

                     "ihminen",

                     minä hehkun ainoassa jäänteessäsi

                     tämän kaupungin rujossa luustossa
             
               olen kuin kide, läpikuultava jonkun käsissä

               en tiedä tahdonko pudota
                   aina mutta sinä päästät irti

               olen kauttaaltaan
                                        olen aina

Depressio on taas kovin vaikeana päällä, mielentilaa syövä ahdistus ja hirveys. 

YKSINÄISYYS. Kaikkialle ulottuva, samantekevää olenko ihmisten kanssa tai itsekseni, olen yksin.

En kestä katsoa ihmisiä tämän yksinäisyyden keskeltä. En kestä tunnustella maailmaa.

IHMISET: PUHUVAT KAIKKEA RAKKAUDESTA.                                   

Minä puhun kai niin pitkään yksinäisyydestä yksinäisyydessä, että ihmiset oppivat rakastamaan 

sitäkin tai lopulta sitä. 

Kaikkein helpoimmat asiat pitää oppia viimeiseksi, vaikeimmat ensin.
        
     Ainoa toivoni siinä tietoisuudessa, että on ihmisiä jotka minua jollakin tapaa rakastavat.

     (Että etäisyys on jotenkin se missä asiat tiivistyvät kestäviksi.)

    Välillä ainoa toivoni toivottomuudessa, että huomenna ei ole sitä mitä oli tänään.

     

Soittorasia on suljettuna piirongin päällä.

 Sen sointi ei lakkaa.

Minulla on käsi kädessäni, minä muistan
 että tuolla taivaalla oli revontulia, talvi.

Nyt tämä myöhäinen yö on vain liian pitkä.

 Samantekevää onko siinä valoa.

Olen itsekseni ja pelkään
 kaiken aikaa sitä, että olen vain olemassa.

Taivaalla ei näy yhtään tähteä, outoja ääniä
 kuuluu pimeästä
jossa on ehkä yhä ihmisiä olemassa,
 ja heitä kai pelkään kaikista eniten,

     että minäkin olen olemassa.

Vuoteen vierellä oli hämärää, kun minä avasin silmäni,

sinä yhä nukuit siinä.

Olin hereillä pitkään ja toivoin,

ettei uutta huomista tulisi ilman sinua.

Nyt kun olen huomisessa, takerrun sinuun muistoja pitkin,
ja sinä käännät edelleen kylkeäsi.

Jossain kohtaa aina nukahdan ja olet poissa. Soittorasia
            on suljettu, mutta sen sointi
kuuluu yhä. Askel kerrallaan
                  toistuen melodia pistää kätensä käteeni,

             ja minä muistan miten yö on pitkä ja kylmä,

sen sointi ei lakkaa, vain hämärtyy toistuen, minä muistan
               miten olin itsekseni taivas
         ilman tähtiä, oudot äänet olivat

         olomuotoni ja sinä katselit pimeään

         ja toivoit että olisin kaikki muu,

    ja siinä käännyin ympäri, käänsin kylkeni
               silmät suljettuina
    näin unta siitä miten huominen toisi sinut luokseni
   
 minä olin kuitenkin jo hämärän puolella sinusta

                  nukuin sinua kohti, takerruin sinuun
                  nukahdin muistoon, olin kuin poissa,
                  nyt vain soin sisällä rasiassa joka olet

                  suljettu

                  mutta ainakin sinussa yhä soin

Hämärän maailman hämärimmässä kohdassa on kostea tumma laakso, joka viettää alaspäin ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja sen laakson pohjan pinnan alla on suuri meri joka kannattelee kaikkea. Sen meren pinta on lasista pimeyttä eikä se heijasta yhtään tähteä, joita saattaisi ehkä tuurilla pudota sen pintaan, maan ohkaisen kuoren lävitse.

Sen meren sisällä on hyvin kylmää eikä sinne vajoavaa olentoparkaa voi löytää, koska hän menettää välittömästi kaikki aistipintansa ja vain kelluu tunnottomuudessa vailla nimeä. Raajansa säilyttäen mutta niiden merkityksen kadottaneena, hehkuvan valkeita kehoja toistensa vieressä, sormet ja kämmenet ja reidet ja silmät yksitellen irtaantuneina ameebamaiseksi rihmastoksi...

Tuo meri on vain yksi monista, niitä löytyy kaikkialta tästä hämärästä maailmasta, niistä kohdista joissa ihminen on tutkinut liian syvälle itseään ja räjähtänyt kohti kaiken ydintä.. Suuria kuiluja, joiden reunamille harvat uskaltavat mutta muutamat päätyvät ja joista jotkut hyppäävät.

Kuka heidän tarinaansa kertoo, jos eivät he itse? Sillä kun ihmiset nukkuvat, he ovat aina täällä. Heidän vaikerruksena kuplii niiden kuilujen keskiöstä kuin kohduista takaisin maailmaan ja saa monet levottomana vapisemaan vuoteessaan. Heidän vaikerruksensa on kuin luiden ritinää ja ammottavien kallojen sihisevää liikehdintää, lukemattomien valkeiden luumassojen liikettä jokaisen vuosituhannen seinämässä.

Ihminen väsyy. Vuosi kerrallaan. Väsyköön niin että ansaitsee levätä.

kun masennus aktivoituu,
niin en minä jaksa ihmisiä, eivätkä he jaksa minua.

Jään vuoteeseen kun pitäisi sanoa hei.

Selvitäkseni joudun asettamaan itseni piiloon peiton alle.

Onneksi en juo. En sen kummemmin tuhoudu,
tiedostanpahan vain että on vain ikuisuus ilman aikaa.
 
Masennus, melankolia,
 on mieleni sisäinen legenda,
 vähän kuin atominen ydin,
jonka ympärillä kaikki rakentuu,
 sen kauneimmat osiot ovat runoja.

 Sen rumimmat lauseet vessan seinille kadonneita huutoja.

Mutta en minä välittäisi juuri muusta
kuin että olisi ihmisiä joiden puoleen
kääntyä näinä hetkinä,

siis että olisi joku tässä, suoraan tässä, 
jo lauseessa sisällä

mutta olen sabotoinut tilanteeni niin tehokkaasti,
että vähäiset sosiaaliset taitoni eivät riitä edes eteiseen saakka
ennen kuin jo kuulen että nyt hän taas lähti, pelästyi,
sitä miten täällä on niin tyhjää ja hiljaista sittenkin.

Ymmärrän miten vaikea on katsella sitä hiljaista
 juroa vihaista miestä, jota pitää odottaa,
että josko sieltä heräisi jotain. Jota pitää maanitella,
ja nostaa syliin kuin lasta.

Samat sadan tonnin vaipat päällä.

Ja se lapsihan juuri
 kaipaisi kaiken huomion, kasvaakseen.

Minusta on niin outoa se, että ihmisiä rakastetaan lapsina
 vain tiettyyn ikään, sen jälkeen heiltä odotetaan
että olisi tapahtunut joku ratkaiseva hyppy kaikkeen
 valmiuteen

missä epäröintiä ei tapahdu, missä on aina valmis ...

Mutta missä vaiheessa lapsuus muka päättyy?

Eikö tuo valmiuden odottaminen itsessään ole lapsellista?

Harvoin kykenemme muuhun kuin lapsuuden toistoon,
 siihen että leikki alkaa ja päättyy kyyneliin.

 Useammin meiltä puuttuvat kyvyt olla vanhempia.

Tämä on lapsen puhetta. Outoa kyselyä ja toistelua.

Mitä tällaiselle lapselle
oikein sanoisi? Mitä minä haluaisin kuulla?

Että se ei ole totta? Tai että se paranee joskus?

Minä en haluaisi kuulla mitään erityistä. En tuntea, sinänsä,
mitään erityistä. Vain elää rakastettuna. Tämä on inhimillinen toive.

Että ei siihen lapsuuteen kiteydy lopulta mitään sen ihmeempää,
kuin toive pidellyksi tulemisesta.

Uskon että on äitejä ja isiä, muttei ole Äitiä ja Isää.
Siksi pitää osata olla vanhempi. Sellainen, vähän kuin se olisi sielu
niinä hetkinä jolloin tyhjyys purkaantuu
pimeästä että muistaa jonkun lorun jota voi laulaa itsekseen.

Ei vahvuus tunnu vahvuudelta pitemmän päälle,
 pelkkä poseeraus josta saa jotakin seurassa joka sitä arvostaa.

Kun ihminen on yksin peilin edessä, niin hänen voimansa,
 mielen kuin kehon, ovat yhtä tyhjän kanssa tai lähellä tyhjää.

Siinä olet vain sinä, yksin itsesi kanssa.

Mutta rakkaus vaatii kai lopulta sitä, että on yhä kykeneväinen
antautumaan toisen ihmisen pyrkimykselle nähdä, tuntea, ja opastaa.

Että se peilikuva voi kertoa jotakin todellista.
Että se voi olla
Rakkaus. Että antaa sen kuoren murtua, muuttua liekkinesteeksi
johon toinen voi uskaltaa laittaa kätensä. Että ojentaa kätensä kohti
sitä heijastusta joka on melkein kuin itsensä...

Että tuo toinen on ei-kukaan-muu,
jonka kanssa tehdä ei-mitään-vastaavaa.
 
Ja jos ei antaudu siis ihmiselle, niin ehkä maailmalle.

Sille että ehkä on aina olemassa mahdollisuus edes hengittää.
 
On sentään muutamia sanoja. Enkä minä usko,
että sanat ja teot edes riittävät tässä asiassa.

Että on sellaista terapianmuotoa tai rakkauden muotoa
joka antaisi minulle uuden lapsuuden, uuden alun.

Siinä on kysymys vain hyvin hellästi siitä, että oppii
sietämään elämän tuskaa kohtuullisissa määrissä.

Kun on elänyt tarpeeksi pitkään, niin tietää nämä asiat.
Harmaan Kiven päälle ei tarvitse enää pistää uutta väriä.
Se on jo kaunis. Ja Sitä vain pitelee kädessään, että tässä
tämä nyt on; elämä niin tuntuvana kuin se voi koskaan olla.

Loppu on sen ehkäisemistä, ettei levitä ympärilleen sitä
sairautta jonka kanssa joutuu elämään. Jota on.

Olen todellakin näinä hetkinä itseni pahin vihollinen,
 eikä minua sellaisina hetkinä siedä kukaan intiimisti.
En haluakaan tulla siedetyksi, vaan haluan olla
 aivan parastani kaikille. En vain puolittaista, vaan täysin.

Kamppailen.

Mutta sain taas nähdä edellisessä suhteessani,
 tai sen yrityksessä. Miten minä en vain tule
toimeen, miten minun kanssani ei voi tulla toimeen.

En jaksa eritellä sen kummemmin yksityiskohtia
siitä menetyksestä;

sanotaan vain, että yritin kaikkeni ja kaikki meni hukkaan.

Että me yritimme, eikä sellaista ihmistä enää ole,
joka tekisi minusta käsiteltävää. Että me yritimme olla
aivan kaikkea muuta ja lopulta saimme ymmärryksen
omasta itsestämme. Se on niin kaunista!

Että minäkin olen pelkkä ihminen edelleen!

Ehkä niin oli hyvä, että se tosiaan tyhjensi kaiken. Totaalisti.
Että siitä jää sellainen olo kuin ei tietäisi mitään,
ja on vain valmis kohtaamaan kaikki päivät siinä tiedottomuudessa,
kunnes siinä kelluttuaan onkin päätynyt taas rantaan.

Että se tuskakin on merta johon ihminen ei täysin koskaan huku itsenään.

Eikä ole sellaista egottomuutta, ettei siellä edelleen olisi tietoisuutta omasta historiastani.

Koska se on kehon historiaa, joka ei häviä. Ne ovat aaltojen väriä.

Niin. Pistin kaiken toivoni yhteen kohtaan, ja se toivo menetettiin.

Eikä siinä voinut sanoa että kukaan olisi ollut paha tai hyvä,
ainoastaan totuus tuntui niin helvetin kirpeänä kaikkialla.

Nyt edessä näkyy vain arkkuja joita kantaa,
ja niiden takana. Mikä helvetti se on? Se kipeä?
Onko se toivo edelleen? Kun sitä tarpeeksi lohkoo
auki, niin se graniittikuori putoaa verisenä pois
ja alla on edelleen samanlainen, mutta uusi rakkaus.

Nyt minä ajelehdin tässä maailmassa. Hetken taas.
Hymyilen, mutta aina vähän kuin tuskan läpi.

Näiden sanojen kipeän epätoivon alla on se,
mikä minua on pitänyt hengissä tähänkin saakka.

Olen tottunut pitämään itseäni
jo jonkinlaisessa hellässä otteessa,
että älä lähde, olethan vapaa
kun jo olet.