SIIVOOJA

Hän katsoo kasvojaan peilistä. Peilin pinta on tasainen, kuten on hänen heijastuksensa siitä. Mutta hän ei ole tasainen, hän tietää sen. Kohottaa käden kasvoilleen, niillä on jälki elämästä. Hän pyyhkii pienen punaisen lämpimän jäljen pois, ajattelee miten tänäänkin on oltava rohkea, miten on jälleen, toistuvasti, oltava rohkea. Hän asettaa käsilaukkuunsa tärkeät asiat: meikkirasian ja paperinpalasen jossa on rohkaisevia lauseita.

Huoneiston lattialla on millimetreittäin vettä. Siinä kelluu roskaa, muovia, elämä kelluu siinä. Elämä kelluu sameudessa. Hän poimii muovin keskeltä osasia, pistää niitä pussiin. Hän luutuaa lattiaa, ajatellen mutta yrittäen olla ajattelematta. Toisesta pimeästä huoneesta tulee tuoksua joka pakottaa hänet sulkemaan silmänsä. Hänen on mentävä siihen huoneeseen silti, koska hänelle maksetaan siitä 1000 euroa kuukaudessa.

Sängyn lakanat ovat ruskeat. Niillä on maattu pitkään, elämän loppuun saakka. Sängyn vieressä on lautasia, jonka päälle viattomasti pienet muruset ovat jääneet. Hänen työtoverinsa tulee huoneeseen ja kerää lautaset syliinsä. 'Paskaa'; murahtaa samalla kun ruoanjäämiä rapisee lattialta lautaselle. Jälkeenjääneitä. Hän tietää miten usein työtoverinsa istuu kapakoissa, miten usein puhuu siitä millaista elämä on, ja hänen äänensä kuulostaa murusten putoamiselta lattialle. Hänen äänensä kuulostaa siltä kuin se yhä ihmettelisi että onko kaikki lopulta viatonta ja pientä.

Kylpyhuoneessa lattiaviemäriin virtaa spiraalina veristä vettä. Veri sekoittuu veteen. Kaikki kelluu vedessä, verikin. Siksi ihmiset pelkäävät paljastaa itsensä, koska he tietävät että ovat vain verta joka kelluu läpikuultavalla pinnalla. He tietävät tämän ja he ajattelevat sitä usein kylpyhuoneissa. Nyt hänkin katsoo itseään peilistä ja pyyhkii silmäkulmiaan. Hän on lukenut paperinpalaselta pieniä rohkaisevia lauseita. Kestää monta minuuttia ennen kuin hän kykenee kääntämään hanan kiinni. Vesivirta lakkaa, veri häviää, piiloutuu katoamatta.

Kaikki ulkona näyttävät iloisilta, on kesä. Siellä ulkona kesäisessä auringonvalossa on lopulta kerättynä yhden elämän jätteet. Suuressa sinisessä graffitien peittämässä roska-altaassa lojuu sanomalehtiä, kirjoja, pahvilaatikkoja, tuhoutunut patja. Löyhkä hehkuu, se saa ihmiset ympärillä puhumaan joitakin levottomia vitsejä, nauramaan. Että jos pian pääsisi rannalle, rannalta kotiin, kodista töihin.. Pois täältä.

Liikennevaloissa he joutuvat pysähtymään. Hän miettii herkästi mielessään: ”Onko tämä roskaa?” ja samalla suojatien ylittää mies mustavalkoisessa raitaverkkapuvussa. Miten nuo miehen silmät ovat puoliksi suljetut, miten hän laahustaa, miten hän näyttää siltä ettei hänellä ole kotia. ”Onko tämä kauneutta”, ja keski-ikäinen nainen ylittää tien, miten hänellä on talutushihnassa pieni koira, miten hän hymyilee itsekseen näkemättä miestä, miten hänellä on yllään sateenkaarenvärinen lenkkeilypuku ja miten auringonvalo tulee ikkunasta ja jättää jäljen: Heillä on kaikilla hetken kauniit silmät ja liikennevalot vaihtuvat ja kaikki jatkuu.

Illalla hän makaa vuoteessaan ja ajattelee: tuhoutuneen sohvan vieressä oli pinkka homeisiksi rypistyneitä viihdelehtiä, hän ajattelee hymyjä niiden lehtien kannessa. Hän häpeää sitä tunnetta, joka hänellä hetken aikaa oli, sitä tunnetta kun hän hymyili hetken itsekin. Hän häpeää omaa elämäänsä, jota hän ei tunne ansaitsevansa, hän tahtoo vetää sen tunteen kuin peiton ylös korviinsa, kätkeytyä sen tyhjään keskukseen. Hän tahtoo piilottaa omat kasvonsa siihen hämärään. Lopulta hänkin nukahtaa ja hänen kasvoilleen käy yö. Se kulkee kaiken lävitse, puhdistaa. Lopulta on jäljellä vain yksi tyhjä huone, sen jäljelle jääneet asiat.