Ilma muuttuu. Lapsi äitinsä kanssa
mäenharjalla, äiti pyytää: 'Mennään
tätä sivupolkua suoraan kotiin.' Lapsi
ei tahdo, sanoo kirkkaasti: 'Minä osaan
mennä tätä tietä joka on kaunis.'
Nyt ei mitään sanottavaa kuulu, olen mennyt
jo liikaa edemmäs, polku on värjäytynyt minusta
hyvin pitkään tummaksi,
asfalttia riittää pudota jokaisella askeleella
Missä isä on? Teit nämä tiet, valoit, olet kulkenut.
Enhän minäkään olisi.
Välillä uskon, ettei minusta ole isäksi,
mutta mitä muuta tämä maailma on, jos ei lapsi?
Toivon, Kaikissa askeleissa kuulen jotain pientä.
Toivon tässä, olenko isä?
Minä toivon laskeutua, olla vähitellen vain,
tässä runossa laulaa pienet.
Ihminen on niin rikkonainen, että osat voi hajottaa
kädellään kuin lasipölyn
ja kuvitella, että jollakin rannalla ne ovat yhdessä
Ihminen on, hajonnut, mutta samoin käy aina kaikille
valkeille asioille taivaalla, ne katoavat
silkkaa iloaan ovat kehoina siinä hetken
Me hajonneet rakastamme, vaikka tiedämme ettei se riitä,
osat voi yhdistää kun ne sulautuvat kaiken tarpeellisessa lämmössä.
Aamulla yhdistävän kankaan alta näkyvät yhä varpaat.
Ne vasta ovatkin viattomat,
kertovat paljastuessaankin vain itsensä.
Jalat hiekassa minä kosketan kehoa,
ja sinä olet sinä, ei enempää tarvita kuin keho
sanomaan miten persoonasi on läsnä
ja häviää, miten häviämisesi
tahtoo minut ja minä kosketan.
kaikessa on henki joka on kehon vartija,
henki katsoo sinussa, kunnes minä lähtee,
minä katson itsessäni, suojelen tätä maata,
miten elämä pidetessään huventaa tiiviit pilvet
sateeksi jossa ei enää näe mutta tuntee itsensä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti