Soittorasia on suljettuna piirongin päällä.

 Sen sointi ei lakkaa.

Minulla on käsi kädessäni, minä muistan
 että tuolla taivaalla oli revontulia, talvi.

Nyt tämä myöhäinen yö on vain liian pitkä.

 Samantekevää onko siinä valoa.

Olen itsekseni ja pelkään
 kaiken aikaa sitä, että olen vain olemassa.

Taivaalla ei näy yhtään tähteä, outoja ääniä
 kuuluu pimeästä
jossa on ehkä yhä ihmisiä olemassa,
 ja heitä kai pelkään kaikista eniten,

     että minäkin olen olemassa.

Vuoteen vierellä oli hämärää, kun minä avasin silmäni,

sinä yhä nukuit siinä.

Olin hereillä pitkään ja toivoin,

ettei uutta huomista tulisi ilman sinua.

Nyt kun olen huomisessa, takerrun sinuun muistoja pitkin,
ja sinä käännät edelleen kylkeäsi.

Jossain kohtaa aina nukahdan ja olet poissa. Soittorasia
            on suljettu, mutta sen sointi
kuuluu yhä. Askel kerrallaan
                  toistuen melodia pistää kätensä käteeni,

             ja minä muistan miten yö on pitkä ja kylmä,

sen sointi ei lakkaa, vain hämärtyy toistuen, minä muistan
               miten olin itsekseni taivas
         ilman tähtiä, oudot äänet olivat

         olomuotoni ja sinä katselit pimeään

         ja toivoit että olisin kaikki muu,

    ja siinä käännyin ympäri, käänsin kylkeni
               silmät suljettuina
    näin unta siitä miten huominen toisi sinut luokseni
   
 minä olin kuitenkin jo hämärän puolella sinusta

                  nukuin sinua kohti, takerruin sinuun
                  nukahdin muistoon, olin kuin poissa,
                  nyt vain soin sisällä rasiassa joka olet

                  suljettu

                  mutta ainakin sinussa yhä soin