Sinä olet elänyt elämääsi jatkuvassa unessa. Sitä elämää ovat leikanneet ja haavoittaneet monet valonsäteet, mutta lopulta jäljelle on jäänyt vain sama itseys; makkaroiksi viipaloituneenakin silmät ovat aina auenneet kipeän rakosista ja aloittaneet uuden totuuden hengittämisen. Kuin muovikuoreksi ympärille, kaikki henki on vähitellen siliytynyt ja tähteytynyt. Lopulta on ollut lähes mahdoton hengittää ilman tällaista prosessia, jokaisella hengenvedolla itseys on viipaloitunut pieniksi sirusiksi jotka sitten on toisella puhalluksella kahmaissut syliinsä, kuin sekuntien välillä ei olisi mitään etäisyyttä. Kuin keholla ja sen luomalla varjolla ei olisi mitään etäisyyttä. Kuin valolla ja sen luomalla varjon henkäyksellä ei olisi mitään etäisyyttä. Jokainen henkäys pirstaloittamassa todellisuuden uusiksi ja vetämässä sen takaisin. Lopulta kaikki olisi takertunutta toisiinsa, liimaantunutta viisituhatvuotiaan lapsen käsityötaidolla yhdeksi paperin ja lasin massaksi, joka sitten hehkuu kirjahyllyssä heijastaen kaikkea tyhjää mahdollista.

Onneksi on yhä tällaista, runoutta, näin toivot ääneen vaikka kaiken aikaa täällä sataa.

Sinä olet mätä ukkosenjumala. Tarvitset paremmat kengät ja takin siihen, että selviät myrskystä ylitse. Miksi et enää opasta ketään sateeseen? Loimuat täällä mielessäsi vain, pidäteltyjen pisaroiden kanssa. Valut kaikki portaat alas rippeinä siitä toivosta, jonka kaikki kauan sitten toivoivat sinusta näkyvän. Vastaat kesään vain vaivoin, talven jäähän ei sinun laulustasi jää mitään.

Me odotamme sinua täällä, maailmassa. Että sinä heräisit ja nostaisit kaikki asiat jotka olemme kuin pelkät sanat ylös.