Miksi luotatte näin
sokeasti ihmisiin,
jotka luovat sen elämän
jota vastustatte?

Miksi kulkueet eivät marssi

kun kyseessä olisi elävä eikä kuollut...?

Kun kyseessä olisivat elävät eivät kuolleet ... ?

miksi me innostumme yhteyteen
toistemme kanssa vain
kun kuoleman vihta on lyönyt
ensimmäisen haavan?

Odotamme.

Kenties kuolema tempoo meitä
elämää voimakkaammin?

kenties kuollut uhri on
lopulta kauniimpi

kuin yhdenkään elävän kasvot?

Kenties luotatte Herraan,
että saisitte enemmän surra,
vaikertaa, vajoa apatiaan
inhoten kaikkea elävää,

te kaipaatte toistanne sen verran
että saatte säälien kulkea
toistenne vierillä ikuisuuteen ...

Te vihaatte rönsyämistä joka
versoo yksinäisiä kukkia,

tahdotte pitää varsista kiinni,
kunnes niiden liikehdintä kuihtuu.

tahdotte kaikella rakkaudella
lakkauttaa vehreyden
joka olisi sentään kanssanne.

Vehreys muuttuu myrkyksi.

Sen tummuus oli ensin kenties vain
vierautta jota ette uskaltaneet tahtoa...

Niin viatonta on hävittää pehmeys.

Minun käteni yrittävät sivellä
tätä kuulasta pintaa jonka olen tuhonnut,
kuulasta pintaa jonka alla ja päällä
yhä hehkuu toivo yhdestä kosketuksesta.