Teen yhä tätä outoa työtä, vaikka miksi kysyn
enää edes itseltäni tietä, eihän tuhannenkaan
käsi riitä kohoamaan yöstä ylhäälle
valoa kantamaan, sen enempää mitä yksi,
oma käteni, voi sinulle tästä tähteä antaa,

Aika itsessään tuntuu turhalta, kellon viisarit
seisahtuvat nekin pitelemään vain itseään
läpinäkyvän lasin alla, miten siellä hiekka lipuu
saman vallassa meiltä, muuntuen pohjalla
kyyneliksi, siniseksi, loputtomaksi mereksi.

Me emme tiedä mitä oleva enää liikuttaa,
se on päästänyt meistä irti, antanut
airottoman veneen lipua myrskyä päin,
tulla täällä rikkirevityksi, hajalleen levitetyksi,
lopulta yhdeksi identiteetin hylyksi
samaan santaan jolla lukemattomat
toiset, entiset, jo lähes nukkuvat, pieninä
odottavat saapuvaa untaan.