Hän oli mies, jonka iho oli enää runoutta.

Hänet löydettiin aavikolta, rannalta ja hiekasta. Hänen kaikki esineensä olivat hajaantuneet ympäriinsä, rinkiin ruumiin ympärille. Siinä hänen varjonsa oli pitkällään myös, irtaantuneena kehosta, liikkeelle pääsemättä. Kädessään hänellä oli rivillinen tekstiä, joka oli kuivanut kiinni kehoon kaikesta valosta. Jollakin tapaa hän oli kuollut, valvontakamera vain ei ennättänyt tallentaa sitä hetkeä. "Näin käy kun ihminen jää yksin", todettiin.

"Näin siinä käy, hänen sanansa vain tarttuvat häneen kiinni.", päiviteltiin kun kehoa raahattiin merelle haudattavaksi. Mustat tahrat peittävät kehon kokonaan ja voisi melkein kuvitella, että sieltä alta ei enää paljastu mitään kokonaista, pelkkää runoutta levinneenä ympäriinsä kuin taloja, kuin kaupunkeja, kuin metsää.

Nolla prosenttia järkeä oli jäljellä katastrofin jälkimainingeissa. Raportti pistettiin pöydälle ja monet totesivat tulosten olevan vakavia. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ottaa sitä vakavasti. Paperista tehtiin lennokki ja se heitettiin ikkunasta ulos. Lopulta numerot kaistaleina pysähtyivät sateisen kadun pintaan, ne näyttivät hetken kuolleen linnun sulilta. Voisi sanoista kuvitella että sinä olisit ottanut sen käteesi tästä, että sinä olisit pystynyt siihen tällä hetkellä. Et kuitenkaan halunnut, sillä olet menettänyt otteen. Huomaamattasi kaikki maailma on vain alkanut lipua sormiesi lävitse.

Joku voisi kuvitella myös, että ihminen on käynyt vanhaksi. Mutta se ei ole totta; tuolla hän potkii jalkapalloa kerrostalon seinää vasten kuin mikäkin poika. Taivaalta valuvat laavavirrat ja kellarista löyhöttävät limaiset ektoplasmapilvet eivät pysty keskeyttämään hänen naurettavaa leikkisyyttänsä. Poliiseja lähetetään paikalle pysäyttämään huvittelu, mutta heidän huutamansa sanat kilpistyvät pojan leikkikenttään; Hänelle kaikki itseytensä sävy on vain totaalisen todellista, sitä ei voi mikään julmuus tai pelottelu pysäyttää. Mutta kun nauru helähtää ikkunasta, kun äiti kutsuu, niin peli loppuu. Pannukakkua ja marjahilloa!

Toisaalla, ylempänä, ehkä jossakin talon huoneista, mies hakkaa kirjoituskonetta kaksin käsin. Välillä hän jopa kirjoittaa. Näppäimistön palaset ovat levinneet kaikkialle niin, että sinunkin on niitä pidettävä mielessäsi molemmilla käsillä. Milloin tuo mies lakkaa pelleilynsä ja alkaa oikeasti toteuttaa itseään, mietit näin, samalla kun hänen kirjaimensa putoilevat näinä satumaisina roskan rivistöinä syliisi. Tahtoisit pistää nämä kirjaimet johonkin, mutta et keksi niille paikkaa. Sitten oivalsit, että maailma onkin harhaa ja kirjoitit tämän tarinan.