Ihminen väsyy. Vuosi kerrallaan. Väsyköön niin että ansaitsee levätä.

kun masennus aktivoituu,
niin en minä jaksa ihmisiä, eivätkä he jaksa minua.

Jään vuoteeseen kun pitäisi sanoa hei.

Selvitäkseni joudun asettamaan itseni piiloon peiton alle.

Onneksi en juo. En sen kummemmin tuhoudu,
tiedostanpahan vain että on vain ikuisuus ilman aikaa.
 
Masennus, melankolia,
 on mieleni sisäinen legenda,
 vähän kuin atominen ydin,
jonka ympärillä kaikki rakentuu,
 sen kauneimmat osiot ovat runoja.

 Sen rumimmat lauseet vessan seinille kadonneita huutoja.

Mutta en minä välittäisi juuri muusta
kuin että olisi ihmisiä joiden puoleen
kääntyä näinä hetkinä,

siis että olisi joku tässä, suoraan tässä, 
jo lauseessa sisällä

mutta olen sabotoinut tilanteeni niin tehokkaasti,
että vähäiset sosiaaliset taitoni eivät riitä edes eteiseen saakka
ennen kuin jo kuulen että nyt hän taas lähti, pelästyi,
sitä miten täällä on niin tyhjää ja hiljaista sittenkin.

Ymmärrän miten vaikea on katsella sitä hiljaista
 juroa vihaista miestä, jota pitää odottaa,
että josko sieltä heräisi jotain. Jota pitää maanitella,
ja nostaa syliin kuin lasta.

Samat sadan tonnin vaipat päällä.

Ja se lapsihan juuri
 kaipaisi kaiken huomion, kasvaakseen.

Minusta on niin outoa se, että ihmisiä rakastetaan lapsina
 vain tiettyyn ikään, sen jälkeen heiltä odotetaan
että olisi tapahtunut joku ratkaiseva hyppy kaikkeen
 valmiuteen

missä epäröintiä ei tapahdu, missä on aina valmis ...

Mutta missä vaiheessa lapsuus muka päättyy?

Eikö tuo valmiuden odottaminen itsessään ole lapsellista?

Harvoin kykenemme muuhun kuin lapsuuden toistoon,
 siihen että leikki alkaa ja päättyy kyyneliin.

 Useammin meiltä puuttuvat kyvyt olla vanhempia.

Tämä on lapsen puhetta. Outoa kyselyä ja toistelua.

Mitä tällaiselle lapselle
oikein sanoisi? Mitä minä haluaisin kuulla?

Että se ei ole totta? Tai että se paranee joskus?

Minä en haluaisi kuulla mitään erityistä. En tuntea, sinänsä,
mitään erityistä. Vain elää rakastettuna. Tämä on inhimillinen toive.

Että ei siihen lapsuuteen kiteydy lopulta mitään sen ihmeempää,
kuin toive pidellyksi tulemisesta.

Uskon että on äitejä ja isiä, muttei ole Äitiä ja Isää.
Siksi pitää osata olla vanhempi. Sellainen, vähän kuin se olisi sielu
niinä hetkinä jolloin tyhjyys purkaantuu
pimeästä että muistaa jonkun lorun jota voi laulaa itsekseen.

Ei vahvuus tunnu vahvuudelta pitemmän päälle,
 pelkkä poseeraus josta saa jotakin seurassa joka sitä arvostaa.

Kun ihminen on yksin peilin edessä, niin hänen voimansa,
 mielen kuin kehon, ovat yhtä tyhjän kanssa tai lähellä tyhjää.

Siinä olet vain sinä, yksin itsesi kanssa.

Mutta rakkaus vaatii kai lopulta sitä, että on yhä kykeneväinen
antautumaan toisen ihmisen pyrkimykselle nähdä, tuntea, ja opastaa.

Että se peilikuva voi kertoa jotakin todellista.
Että se voi olla
Rakkaus. Että antaa sen kuoren murtua, muuttua liekkinesteeksi
johon toinen voi uskaltaa laittaa kätensä. Että ojentaa kätensä kohti
sitä heijastusta joka on melkein kuin itsensä...

Että tuo toinen on ei-kukaan-muu,
jonka kanssa tehdä ei-mitään-vastaavaa.
 
Ja jos ei antaudu siis ihmiselle, niin ehkä maailmalle.

Sille että ehkä on aina olemassa mahdollisuus edes hengittää.
 
On sentään muutamia sanoja. Enkä minä usko,
että sanat ja teot edes riittävät tässä asiassa.

Että on sellaista terapianmuotoa tai rakkauden muotoa
joka antaisi minulle uuden lapsuuden, uuden alun.

Siinä on kysymys vain hyvin hellästi siitä, että oppii
sietämään elämän tuskaa kohtuullisissa määrissä.

Kun on elänyt tarpeeksi pitkään, niin tietää nämä asiat.
Harmaan Kiven päälle ei tarvitse enää pistää uutta väriä.
Se on jo kaunis. Ja Sitä vain pitelee kädessään, että tässä
tämä nyt on; elämä niin tuntuvana kuin se voi koskaan olla.

Loppu on sen ehkäisemistä, ettei levitä ympärilleen sitä
sairautta jonka kanssa joutuu elämään. Jota on.

Olen todellakin näinä hetkinä itseni pahin vihollinen,
 eikä minua sellaisina hetkinä siedä kukaan intiimisti.
En haluakaan tulla siedetyksi, vaan haluan olla
 aivan parastani kaikille. En vain puolittaista, vaan täysin.

Kamppailen.

Mutta sain taas nähdä edellisessä suhteessani,
 tai sen yrityksessä. Miten minä en vain tule
toimeen, miten minun kanssani ei voi tulla toimeen.

En jaksa eritellä sen kummemmin yksityiskohtia
siitä menetyksestä;

sanotaan vain, että yritin kaikkeni ja kaikki meni hukkaan.

Että me yritimme, eikä sellaista ihmistä enää ole,
joka tekisi minusta käsiteltävää. Että me yritimme olla
aivan kaikkea muuta ja lopulta saimme ymmärryksen
omasta itsestämme. Se on niin kaunista!

Että minäkin olen pelkkä ihminen edelleen!

Ehkä niin oli hyvä, että se tosiaan tyhjensi kaiken. Totaalisti.
Että siitä jää sellainen olo kuin ei tietäisi mitään,
ja on vain valmis kohtaamaan kaikki päivät siinä tiedottomuudessa,
kunnes siinä kelluttuaan onkin päätynyt taas rantaan.

Että se tuskakin on merta johon ihminen ei täysin koskaan huku itsenään.

Eikä ole sellaista egottomuutta, ettei siellä edelleen olisi tietoisuutta omasta historiastani.

Koska se on kehon historiaa, joka ei häviä. Ne ovat aaltojen väriä.

Niin. Pistin kaiken toivoni yhteen kohtaan, ja se toivo menetettiin.

Eikä siinä voinut sanoa että kukaan olisi ollut paha tai hyvä,
ainoastaan totuus tuntui niin helvetin kirpeänä kaikkialla.

Nyt edessä näkyy vain arkkuja joita kantaa,
ja niiden takana. Mikä helvetti se on? Se kipeä?
Onko se toivo edelleen? Kun sitä tarpeeksi lohkoo
auki, niin se graniittikuori putoaa verisenä pois
ja alla on edelleen samanlainen, mutta uusi rakkaus.

Nyt minä ajelehdin tässä maailmassa. Hetken taas.
Hymyilen, mutta aina vähän kuin tuskan läpi.

Näiden sanojen kipeän epätoivon alla on se,
mikä minua on pitänyt hengissä tähänkin saakka.

Olen tottunut pitämään itseäni
jo jonkinlaisessa hellässä otteessa,
että älä lähde, olethan vapaa
kun jo olet.