Mitään kovin koherenttia tai järkevää tästä nykytilanteestani ei ole sanottavissa.

Päällimmäisenä on kai tietynlainen pettymys itseen; että olen pettänyt itseni ja ystäväni, tietyt aatteet joihin uskoin. Samalla tiedostan myös tämän pettymyksen pelottavan päätepisteen, etenkin kun tarjolla on vain mitä epärationaalisempia ajatusjärjestelmiä ja toimintamenetelmiä. Kun rakkaus on tärvelty, niin usein ihminen jatkaa rakkauden 'kääntöpuolelle' eli vihaan, ja viha oikeuttaa lopulta aivan kaiken. Kaikki on vihalle sallittua, saatanasta jumalaan ja stalinista ydintuhoon.

Niin paljon puhutaan kauniita asioita, mutta sisällä on vain kaaosta, epätoivoa, tuskaa... Olen osa samaa sekasortoa, en siitä mitenkään irrallani. Minulla ei ole illuusioita jostakin kyynisestä tai ironisesta etäisyydestä: Lopulta kaikki on vain vakavaa kun sen vie tarpeeksi pitkälle. Tässä on kyse eksistentiaalisesta hypystä. Lopulta, kun varmuutta ei enää ole, niin on vain hypättävä.

Tiedostan oman tilani niin pohjattomasti kuin kykenen ja yritän yhä elää.

Kai itse valitsen elämäntilanteen, jossa voin vain pelkästään kadota maailmasta tuottamatta sen suurempaa kärsimystä kenellekään tai millekään. Erikoista, surullista ja vähän naurettavaa on, että miten sillä tunnun saavani aivan totaalin halveksunnan jokaiselta. Mutta onhan se totta, että neutraalius on aina persereiän valinta. Sen kummemmin anuksen merkityksiä miettimättä.

Missään määrin tämä vaihtoehto ei siis ole helppo tai helpotusta tuova; jos jotakin, niin se vie minut vain entistä totaalisemmin masennukseen ja eristykseen, josta en näe poispääsyä. En siis ole erkaantunut yhtään mihinkään maailmasta enkä tiedä tapahtuuko sitä erkaantumista missään vaiheessa. Jos jotakin, niin haluan käydä vain entistä syvemmälle.

Tälle tilalleni tuskin löydän ymmärrystä mistään. Tietenkin, tarvitsisin sitä, mutta:

- Minulle ei koskaan jaettu suuria sosiaalisia kykyjä tai potentiaaleja sen asian edistämiseksi.

- Siksi minulle ei ole myöskään juuri kertynyt sellaista 'sosiaalista' pankkitiliä,  josta voisin ammentaa vaikeina hetkinä.

- Tässä maailmantilassa ylimääräisiä resursseja ei myöskään jaeta, vaan ne omitaan. Ihmiset kilpailevat aina myös toisistaan, ehkä pitkälti sitä tiedostamattaan. Nämä ovat asioita joita voi nähdä vain etäisyyden päästä. Köyhyyttävinä aikoina tuo prosessi ehkä jotenkin jyrkentyy; tukeudumme niihin jotka ovat meitä lähimpänä sosiaalistaloudellisesti. Vaatii nähdäkseni aika tietoista "itsensä uhraamista" toimia toisin.





- Koen tämän yksinäisyyden ja siinä olemisen myös eräänlaiseksi velvollisuudeksi. Sitä ei käsitä kukaan, sen merkitystä ei kukaan halua ymmärtää. Silti teen sitä koska ei kukaan muukaan tekisi. Tämä on nähdäkseni elämää jota kukaan ei haluaisi elää, ja minä haluan ymmärtää että miten siinä silti voisi olla mahdollista elää.

On helvetin vaikeaa, kun nykyhetki on ammottava kuilu, ja vain tulevaisuus ja menneisyys tarjoavat jotain lohtua.

Koen silti ajoittaisia oivalluksia sen nykyhetken potentiaalin suhteen. Ehkä joskus saan niitä asioita edelleen sanallistettuakin.

Ehkä tällä kaukaisella toiminnallani pystyn kuitenkin välittämään sen, että teen sitä jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta; että ihmisessä on lopulta aina olemassa mahdollista löytää vakaumusta ja toivoa, jonka ei suoranaisesti tarvitse iskostua mihinkään hierarkiaan, ei suoranaisesti mihinkään vallanhimoiseen pyrkimykseen.. Helvetin vaikeaahan se on ja ehkä ainoastaan epäonnistuminen on sen päämäärä...

Mutta edelleen: Mitä me pelkäämme epäonnistumisessa ja 'syrjäytymisessä'?