Hän ei tahdo lainkaan lakata olemasta, puristaa peittoa
                      niin että sen laskoksiin tukehtuu sydän
                      kangas muuttuu purppuraiseksi
                                                ja lopulta on vain Hän.

                      Vartalo auringonlaskussa.
Hänen kasvonsa kuin lasin alla, kun niitä suutelee,
                                    vain suudelma jää pintaan.
            Meri on hyytynyt, kaikki vajonnut pohjaan.

                          Sade tekee ainoat aallot joista jotenkin
                                            muistaa nimen.
                    
            Me uskomme että tämä olisi se toinen puoli,
                                   että asiat palaisivat tänne meidän luoksemme
                                   olisivat matkalla hämärinkin purjein,
                                   enkä minä tahdo uskoa
                                   että hiekka on hiekkaa vaan aikaa

                                   joka valuu rikkonaisen pullopostin sisältä
                                                     käsille joille se kuuluu,

            Uskoa me kai tarvitsisimme, että kädet olisivat yhdessä,
                                                           antamassa ajalle tilan.