Hämärän maailman hämärimmässä kohdassa on kostea tumma laakso, joka viettää alaspäin ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja sen laakson pohjan pinnan alla on suuri meri joka kannattelee kaikkea. Sen meren pinta on lasista pimeyttä eikä se heijasta yhtään tähteä, joita saattaisi ehkä tuurilla pudota sen pintaan, maan ohkaisen kuoren lävitse.

Sen meren sisällä on hyvin kylmää eikä sinne vajoavaa olentoparkaa voi löytää, koska hän menettää välittömästi kaikki aistipintansa ja vain kelluu tunnottomuudessa vailla nimeä. Raajansa säilyttäen mutta niiden merkityksen kadottaneena, hehkuvan valkeita kehoja toistensa vieressä, sormet ja kämmenet ja reidet ja silmät yksitellen irtaantuneina ameebamaiseksi rihmastoksi...

Tuo meri on vain yksi monista, niitä löytyy kaikkialta tästä hämärästä maailmasta, niistä kohdista joissa ihminen on tutkinut liian syvälle itseään ja räjähtänyt kohti kaiken ydintä.. Suuria kuiluja, joiden reunamille harvat uskaltavat mutta muutamat päätyvät ja joista jotkut hyppäävät.

Kuka heidän tarinaansa kertoo, jos eivät he itse? Sillä kun ihmiset nukkuvat, he ovat aina täällä. Heidän vaikerruksena kuplii niiden kuilujen keskiöstä kuin kohduista takaisin maailmaan ja saa monet levottomana vapisemaan vuoteessaan. Heidän vaikerruksensa on kuin luiden ritinää ja ammottavien kallojen sihisevää liikehdintää, lukemattomien valkeiden luumassojen liikettä jokaisen vuosituhannen seinämässä.