Edessäni on polku ja polun sisällä maailma; maailma on haljennut, se on mutaa ja lohkareita. Kiveä jonka viileyden tahdon tuntea jalkojeni alla. Jalkani ovat paljaat, olen alaston tässä maailmassa täysin. Olen riisuuntunut kauan sitten, kenties minulle ei koskaan vaatteita annettukaan. Tämä on kerjäläisyyttä, elämän hämärintä ihmettä. Mutta minä en anele ihmisyyttä.

Tulen läheisyyteenne, te pienet ja hämärät. Laskeudun teidän keskuuteenne, yhtä pienenä. Te kutsutte minua lähellenne valosta. Tänne öisen kiveyden keskuuteen, tänne kallioiden keskuuteen, tänne ruhjovien aaltojen keskuuteen, tähän öiseen kuutamoon raskauteen, tähän tulenpolttamaan aavikkoon, tähän viileään hiljaisuuteen. Teiltä pyydän, anelen, että antaisitte. Te hämärää säihkyvät, te näkymättömät pienet hiekkakiteet, syvimmissä aalloissa sukeltavat meritähdet.

Minä pyydän pieneltä kaikkeudelta kaikkea. Että voisin tuntea tien edessäni. Että se on haljennutta maata. Tahdon tuntea miten elävät viiltävät ja haavoittavat herkkää ihoani syleilyllään. Miten haavat virtaavat verta ja sen lämpimästä kivetkin lämpenevät. Haavoitun maailmasta ja haavoistani maailma elää.

Lohtuni on pientä, surullista, suru on lämmintä kuin kyyneleet, suru on virtaa. Itken elämää itseenikin käpertyen, vuodan elämännestettäni toisille, annan ainoaa totuuttani kaikille jotka sen näkevät ja tuntevat. Häpeänkö itseäni? Jos häpeän, niin antaakseni. Jos suren, niin antaakseni. Jos nauran, niin antaakseni. Elämäni purkaantuu ulospäin; pieni tulivuori, pieni tähti. Tähtenä kuljen yön tietä että tulisin sen osaksi, tulisin tieksi toisille tuleville. Avaudun pienuuteni romahdukselle. Muutun näiksi kipinöiksi, oviksi, labyrinteiksi.. Olen öisen maailman avaruutta, toisen koti.