On yhtä helvettiä elää tässä maailmassa.

Tiedän, että olen elänyt ainakin 20 vuotta liian pitkään.

Kun ihmisen elämänenergia alkaa todella ehtymään, niin eikö hän itse siitä ole kaikkein tietoisin?

Mitä lopulta on kuolema, paitsi palautumista positiiviseen varaukseen?

Muotoon josta tulee uusi muoto?

Ei minunkaan kuulu näiden asioiden perään kysellä;

Mutta ainakin jos niitä kyselee, niin voi menettää itsensä.

Itseäni minä olen kaikista vähiten maailmassa kaivannut.

Tätä tonnin terästäkin raskaampaa taakkaa.

Siksi olen kaiken työni tehnyt;

että saisin vähitellen riisuuntua näiksi sanoiksi ja luovuttaa ne muodoksi muulle.

Ehkä itseys on toisaalle avartumista,

Minun merkitykseni tässä maanpäällisessä kadotuksessa oli

jonkinlaisen rakkauden kautta avartua olemiselle, joka voi olla silti mahdollinen.

Toista kadotusta ei ole; maa sisältää ikuisuuden.

Olemme jotenkin menettäneet kosketuksen elämäämme, siitä olen tullut hyvin tietoiseksi.

Olemme kuvitelleet, että jos korvaisimme sielun

jollakin muulla, jollakin esineellä, se olisi lähempänä meitä kun voimme sitä koskettaa.

Mutta sielua ei alun alkaenkaan ollut olemassa meistä irrallisena.

Jos henkeä oli, se oli jo aina yhteydessä meihin.

Ainoa vapautemme oli ajoittain tuntea henki ja olla siltä pakenematta.

Ja ehkä elämän liikehdintä on ainoastaan sielua.

Sielun tuskallista ponnistelua ja häivähdystä tyhjyydessä.

Mutta nyt on yö yhtä pitkä kuin aamukin.