Olen lasia.
Mieluiten hehkun tässä yksinäisyydessä,
kasvojen keskellä. Silti. Tästä ei puhuta:

Lakkaamatta vuoden ihokerros kerrallaan
 elämä tahtoo kadota minussa, piittaamatta
siitä kuinka sen nimeä lausuu toiselle;

Lausummeko silti? Tuskin voimme muuta,
 tahdon vapaus on aivan liikaa täällä.
Emme me silkasta tahdostamme rakasta,
vaan koska se on erityisellä tavalla mahdollista.

Emmekä vihaa? Mitan vihaammekaan!
Hyvän mukana liikkuvat hämärät, mustat
kaistaleet heijastuksissa, kaikkien reunamilla
veri sekä viha ja tuho; hävitys maalaa lialla.

Mikä on pohjimmaista? Ei pohjaa; mutta ytimiä.
Että kaikilla tavoilla ydintymme tähän pintaan.
Lasiset reunat ylläpitävät merta. Jokaisessa pisarassa
on jo käynnissä sota; siitä elämä hehkuu!

Mutta miten sinä rakastaisit kiveä tai maata,
jotakin peiliä, jos se ei puhu totuutta? Kun
vain olen sinun edessäsi, riistän sinut kaikesta
voimasta, kaikesta tietämisen varmuudesta!

Etkö tahdokin rikkoa minut, minun surullisen
heikon ymmärrykseni tarpeen? Minun vääryyteni
joka on olla itseni ja tulla ja jättää jäljelle omastasi
sen suojaisin herkkä totaali, samankaltainen?

Minä olen jo tuhoutunut, minua ei voi hajottaa,
sinun hämäräsi on yhtälailla minun hajoamiseni,
kun jo emmit, minä avaudun ja syöksyn sinuun,
muutun kangastuksiksi jotka hyväilevät sinua.

Kasvot iskeytyvät asfalttiin, niistä hajoaa sirpaleita
kaikkialle tulevaisuuteen. Yksi fragmentti:
siinä on toisia lukemattomia kasvoja kulkemassa
aamun kautta yöhön, ja toisissa palasissa,

Voi, ne ovat vain palasia, teräreunaisia, ne ovat
viiltävän kauniita, ne ovat todellisimpia,
ne ovat kuolleita ja silti olevia.. Otat yhden käteesi,
se viiltää auki sinut, se on elämäsi.