Rakastan ehkä vain autiutta, niin kuin se on pyhä
               täysi ja kylmä kohta maailmassa

               niin myös minä hehkun ja kuljen

                     tämä keho, sen essenssit
                             juopuvat tyhjistä käsistä
                    vaikka vihaisin sitä
                                             energiaa

               tahdon sulkea ikkunan, maata
                                                  koko maailman
                          sielullani sydäntä myöten
                                  maantua siitä
                                  mikä rikkoo kasvot
                                  mikä helmeilee sisältä

                     lopulta veri on sinistä kuin taivas
                      lopulta aurinko on totaali
                     lopulta ne ovatkin pilvet jotka
                      rikkovat kaiken harmonian;

                               niin minä kuuntelen,
                                näin minä olen aina
                               täällä ääntelehdin vuosituhannet
                                ruosteisina putkina

                               tahrin kädet
                               kun hanan avaa puhdistuakseen

                               antaa sen virrata
                               sillä minä sallin sinulle valon
                          
                               sinä otat minut,
                               sinä et tiedä ...

                               sinä otat minut,
                               sinä et tiedä ...