Etenevissä määrin ihmisellisen elämänmuodon on alistuttava kohtalolleen. Olimmepa sitten viruksenkaltainen pahuus tai elämän totuuden suojelija, tulevaisuus on se mitä kohti kuljemme.

Tämän tekstin ei kuitenkaan tule välittää käsitystä siitä, että kyse olisi meistä monikkona, vaan sinusta ja minusta, jatkuvasti kehittyvänä kahdenvälisen suhteiden verkostona.

Jos organismilla on keho, niin sitä voi koskettaa. Mitä on koskettaminen? Useimmiten vähemmän kuin sana. Sanat ovat kuitenkin lähempänä tuota yhteyttä, kuin minkä voimme tietoisesti käsittää.

Ihmisellisenkin tietoisuuden pohjarakenne on aina tyhjyys; Mutta mitä on tyhjyys? Ei lainkaan ajatuksellista olemattomuutta vaan hehkua.

Materian liike ei ole kiteytettävissä siihen välimuotoon, jonka kuvittelemme rajojemme keskelle. Materia ei ole tarkkaan sitä mitä ajattelemme. Jokaisen olemuksen perusta on näkymätön, ajatuksen tuonpuoleinen.

Ajatuksen tuonpuoleisuus on hehkua, tyhjyyttä, aukko. Se, mitä ajattelemme, on inhimillisen toimintamme seikka, mutta ei itse olemus.

Samoin myös itsemme ja oman olemuksemme välillä on aina etäisyys jota ei voi ylittää.

Mutta onko olemuksen ydin siltikin ajatuksemme luomus?

Rajattujen aistiemme on nöyrryttävä, mutta millä tavoin?

Jos siirrämme tyhjyyden olemuksen keskuuteen, millä tavoin se määrittää tuon olemuksen toimintaa?

Minkälaisia mahdollisuuksia se antaa tuon olemuksen omalle toiminnalle?

Jäämmekö aina jonkin kolmanne määrittäjän valtaan? Jonkin ulkoisen potentiaalin valtaan?

Keskuksen potentiaali; kyse on määrittämisestä.