Usein palaan elämän tunnottomuuden ääreen. En pääse kovinkaan kauas pois sen vuoren jyrkänteeltä, välillä lähes juoksen sitä kohti. Sitten jokin pysäyttää minut. Ehkä se on vanhuus joka pysäyttää, tieto siitä ettei tuosta sukelluksesta enää selviäisi. Parempi jäädä tähän kaiken maailman tärveltäväksi ja piestäväksi; kaiken tuulen avattavaksi. Lopultahan tuuli kaivertaa kaiken vuorenkin ontoksi ja sen sisälle pääsevät kaikki ne surullisimmatkin vesipisarat, joita se olomuodollaan pitkään esti tapahtumasta. Ovi aukeaa ja päästää sisälleen askeleet joiden oli määrä kulkea siitä.

Yhden täytyy aina odottaa. En halua lähteä sen kuoren päältä pois enkä palata. Minä tempoilen edestakaisin, sillä minä olen syntynyt maailmaan. En minä halunnut syntyä, vaan minussa syntyi tahto olla. Tuo tahto odotti että juuri tämä ovi aukeaisi ja että se pääsisi ruohona putoamaan ylöspäin maailman pintaan. Kun tuo mahdottomuus tapahtuu, niin se on täysin oikein ja totta: sitä ei voi mitenkään enää pysäyttää. Kaikki maailman mekaaniset leikkurit ja leikkisät tulipalot tietenkin leimuavat siitä ja sen vastavoimana, mutta se saa silti tuntea taivaan, ruohoutua omana runonaan.

Tämä on lapsen uskoa: Vaikka puhuisin tätä suuressa hämärässä, niin lopulta valkeanpunainen juna kulkee alas vuoren rinnettä ja sen sisällä on lukemattomia lapsellisia silmäpareja; taivas on kirkkaansininen ja sisustansa harmaata valkeammat pilvet ovat auringon edessä. Minä ajattelen ja toivon niissä teissä monissa etten olisi kadonnut.