Useimmiten enää näen vain kadonneita yhteyksiä.

Yhteyksien langanpäitä yhdistelen väreiksi. Mutisten
itsekseni: "Jos ei tarvitsisi olla yksin, sehän
jo olisikin jotakin." Sehän vasta olisikin jotakin,
mutta emme vielä kykene näkemään toistamme.

Langanpäät eivät ole vielä tehneet yhteistä kerää.
Me olemme tauolla, kahvittelemme ruudun kanssa.
Pienet ajatuksemme tanssivat, jos tanssivat,
ruutujen pimennysverhojen takana, yhä loisteessa.

Toiset sanovat, että meidän tulisi nauraa,
mutta miksi vitsi äkkiä tukehtuu suudelmiin?
Ehkä nauramme väärille asioille, koska pilvet
ovat painuneet päihimme vettä keräämään.

Minä luen runoa keskellä autiota huonetta, luen,
tunnen miten sen kauneus keinuttaa pientä venettä.
Vene ei kaadu, se on liian valtava, se alistaa meidät
olemaan pattereita, toisten tarvitsevien lämmöksi.

Vapauden pienet onkalot ovat näitä joissa elämme.
Kunpa näkisimme paremmin, kunpa näkisimme
kenties vähemmän, kunpa kädet tunnustelisivat tietä,
olisipa totuus jonkin toisenlaisen, ei aina omamme.