ja eristäytyneisyys ovat pysyviä tilojani,
En kykene löytämään balanssia elämässäni.
Rotkon välillä on tulitikku siltana.
Samantekevää
olenko mies, nainen,
edes ihminen.
Matka on silti pitkä.
Minä menen tätä väliä
päivästä toiseen,
ja toivon, toivon.
On outoa tietää rakastaneensa.
kun jäljelle jää se sama;
ruutu (rotko) johon kirjoitan jos kykenen
niinä hetkinä joina en ole
menneisyyden ja tulevaisuuden
romahduttama,
Ehkä tilanne on parantunut. Ehkä
siinä määrin, että piilotettu optimismini
ei vajoa lasinselvän kyynisyyden
tuhannen tonnin painosta pimeyteen.
Työkykyni, järjestelmällinen toiminta,
on menetetty. Saan päivässä
aikaiseksi vain väkisin sen minkä saan.
Pelkään kaikkia sanojani.
Pelkään aloittaa tätä työtä.
Kuollutta työtä,
vastenmielistä nahkeaa
elottoman oloista
ihmisen sielua, joka
ei lainkaan laula
mutta muistuttaa
että voisi laulaa.
rimpuiltava henkensä edestä
siihen, että saa pidellä
yhtä kuollutta käsissään.
On rankkaa toimittaa
ruumiskuskin työtä
vuodesta toiseen,
kuljettaa näitä
hämäriä itsestään
ulos päivänvaloon
jota ne eivät
lainkaan kestä
Nämä ruumiit,
sanojen roska,
hengittämätön
toivo, jonka
toivon olevan
toivoa silti.
Kaikki vain sileää kylmää kiveä
jota pitelen; Pitelen silti.
Minä tiedän, mitä tarvitsen:
Kodin, perheen ja maailman.
Näistä minulla on ensimmäistä
puolet, sillä koti ilman
perhettä on aina puoliksi tyhjä.
Ja millaista olla maailmassa näin?
Jos voisin kuolla, en alkaisi elää.
Jos voisin herätä, en nukahtaisi koskaan.
Jos voisin juoda, joisin itsestäni.
Jos voisin elää, vain sinä tietäisit miksi.
(Ja muita totuuksia kuin lasinsiruja renkaissa.)
Tyhjyys, unohdus.
Sitä kokemusta ei mikään kumppanuus
ole kyennyt täysin lieventämään;
olen aina kaikissa ihmissuhteissani estradilla
enkä näe yleisöä.
Vieressäni seisovat
Todelliset Ihmiset hämmentyvät
sitä, että yritän etsiä
heitä jostain kaukaisuudesta.
Jos sinä olisit täällä, etsisit minua yhä tästä.
Sillä aina käsissänikin tunnen vain kaiken sielun.
Kello 01:31.
Huominen. Olen
yhä lapsi. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti