Suomi on väsynyt
hänen kuuluisi nukkua. Kuuluisi pistää pää
tyynylle tai kivelle, jahka sellaista löytyy

ja vain nukahtaa, samoin kuin vanhan lapsen kuuluu;

ryppykasvoinen nuija makaamassa pensaikossa
                               niin että varpaat pilkottavat
   ja korppi nokkii irti silmät jotka eivät enää näe
  
jotta ne eivät näkisi muuta kuin unta

näin meidän käy
       kohtalomme on kirjoitettu nokeen
                                               mutaan
                                               savuun
                                               vereen

siksi meidän tulisi levätä tämä kesä,
                           yhteinen-viimeinen vielä kuunnella
                                     mitä kurki ei tiedä
                                     vaan kertoo kerta kerrallaan
                                    

Aamun noustessa ensimmäiseen iltaan,

(sikäli kuin se jatkuu edelleen,
 olemmehan nähneet illan jatkuvan aamun sisällä
 ja kuinka lukemattomat ajat olemmekaan nähneet;

 eräs voisi esittää ajatuksen, vastalauseen,
 että aikaa on vain yksi yksikkö
 mutta arvelen silti, että on monia keskenään;

 että on olemassa aika joka juo kahviaan usvaisella vuorella
 että on olemassa aikaa, joka käpertyy oman pensaansa vehreyteen
 että on olemassa aikaa  joka vieriöi viheriänä vihereässä
 että on olemassa myös aikaa joka ei liiku

 ja että jos on yksi, niin sen täytyy ylittää viisarinsa askel
 toiseen yhteen,
 toiseen yhteyteen
 toiseen: yhteyteen
 ja niin edespäin ... sarja

                             joka on myös välinsä

                                      )

minä olen eräs, joka kuulee linnunlaulun

I am afraid I am dreaming, she said
                 eyes half-
                         open she said
                  I am afraid I am
                  dreaming, she said
                  eyes half-open I am
                          afraid I am
                                  dreaming she
                                        said   yes

They rested with their backs
against the fire, they rested on stones

               rich with marble veins, blue
               of sepia, sky-lit they rested
               of their travels.

Where were they? The forest
was a blooming, ripe enough
                     to answer,
 They had come to listen
       to their own arrival.

Listen now, yet, listen.

You have come here,
so say the trees.

And they are quiet, with eyes
   almost closed, dreaming so
          the trees would not fall

Tarvitsin tuota unta,
joka päättyi ja päättyi
ja vaikkei sen alkaminen
sattunutkaan kovasti
olin silti elänyt pitkään,

  olinhan kivi meren alla,
  aaltopäiden vankina
  tämä vankila tuntuu raskaalta
  tuntuu raskaalta avautua
  ja haljeta tuntuu raskaalta
  olla
  suljettu avautuvassa haljeten

  minun kaupunkini
  ei ollut kokonainen
  sen katuja en osannut
  nimetä koskaan
 
  minulla ei ole sanoja,
  ne kupertuvat pois

  en tarvitse niitä kuten te
  tarvitsette heitellen niitä
  tänne syvyyksiin

  jos sinun kaduillasi olisi nimi
  kulkisitko niitä koskaan?

  minä en kulje,
  minussa kulkeutuu,

  mikä ihme onkaan hiljaa
          maata vailla käsiä
    kaiken kosketettavana

minä yritin olla
lipuva lipuva tyyni raskaus
en tiennyt että jossain
sen takana voisi olla
jotain vielä suurempaa

jotkut suuret kalat
kuiskivat hengittäneensä
suurta suurta suurta mustaa
lipuvan takana

          en usein tiedä edes mitä takana tarkoittaa

          mitä sana tarkoittaa, tiedätkö sinä?

he säälivät minua
kun en osaa puhua
miten he säälivätkään
tätä olomuotoa
jota kaikki koskettaa

         ja minä vain ihmettelen
         että onko minulla hymy
         kerrassaan ihmettelen
        
mutta luulen nähneeni
sen kauan hetki sitten
tuossa; missä virtasi
laavaa halkeamasta
ja joka nyt on tasaista

tuolla lipuivat ohi planktoniitit,
niiden sinisivelevät kehot
minä tunsin ne silmieni alla
aina kiinni minä tunsin
miten harmaa olen

ja olinko minä yksin,
sitä mietin nämä ajat
yksitellen mietin

rouhea jotain vatsani alla
silppuunnuin syntymääni
suuressa lämpimässä
jossa ei ollut ketään muuta
kaunista minulla ei ollut äitiä
kuten teillä
eikä isäni nimi kantaudu
korviinne koskaan

ettehän uskaltaisi usein
edes kuvitella isätöntä lasta
ettehän uskaltaisi eläytyä
omaan lapsuuteenne
 siksi pitelette toisinaan minua
kuin osaisin kertoa muuta

minä sanon että olen yhtä kylmä, kostea ja harmaa kuten te

mutta minäkin makasin
meren aalloissa hiljakseni
siru kerrallaan kasvoin tänne

minua ei ollut tehnyt
kukaan minä teennyin silti

Kevätkuun lumoukseen voipuneena
kävelin tunneliin jonka graffitit olivat minulle
kirjoitettuja; tuossa pyramidin huipulla yksi silmä
ja toisen piirroksen kädessä yksi ja sama sydän

kuten kevätkuun lumouksessa kuuluukin olla;
    aikahan ei ole muuta kuin yksi jana,
        pitkä tunneli oudossa unessa
         pitkä oksa samassa puussa

ja sadepisaroistakin voisin sanoa muutaman sanan ...

sateen loppua ei koskaan ennätä nähdä;
           se loppuu pilvien tasolla
           missä linnut aloittavat lentonsa
   yksitellen on vaikea erottaa mieltään siivistä,
          jyviä riittää kaikille yrittäville nokittavaksi
              samantein on parempi nukkua
           ja konetta ei saa enää sammutettua
               kun se on asetettu päälle;
               Sadekone lumoaa.

siksi minäkin yritin lausua ääneen rakkauteni
siksi minäkin matkasin tunneliin kevätkuussa
siksi minä yritin ennustaa graffiteista
  että ne olivat kirjoitettuja meille
 ja pyramidin huipulta silmä iski silmää
ja tällä rivillä on runo joka kertoo sinusta;
toisesta piirroksesta jolla on yksi ja sama sydän.

Muistan vielä kerran, kauan sitten,
olleeni tämä ihminen.

Minäkin laitoin kirjeitä postiin,

Minäkin muistin että keväällä paistaa aurinko.

Minäkin ymmärsin salaa itseltäni
että kuolema koittaa vain vaihtelevissa määrin

eikä millään muulla juuri olekaan väliä.

Mustikkalaakson miehet
vaeltavat sinisissä unissaan;
heidän univormuissaan
likaiseksi käyneet taivaan sävyt

likaiset, ehkä toistensa vuoksi,
silti puhtaat, ehkä itsensä takia.

mutta kevät on tulossa,
silloin mustikat kylvetään
siniset silmien taakse annetaan
ja unessa univormunsa riisutaan

---

Four poems

I.

 Silence of the water running, horses
      dark, perhaps black
darkness there running, listen
      if you hear it growing
      inbetween the steps, see;
the bells tolling, in springtime
      the fields existant in shadows
      raining black horses ...
                          
                             run

There is no other world to this word
              they say
But just how many times must I say it

The attempt of saying the sky
                         it's intersection,
                 the communication
                         of water

                 That water also says
                  running, flowing, sprinting
                  springing

                 in springtime I am
                  once you

                 That's it.

II.

                 If this is such quiet, without hurry
                 the ice melts it's way in the trees
                 whispering the after-now

                  I am walking on the freezing ice
                 on top of, on my tracks:
                 There are fragments there
                 of the past made
                          bird-pieces, feathers

                 Who burned the bird?

                 There is no reply, perhaps burnt
                                then by everyone
                               and are we all then made
                 of paper and feathers

                               because we are burning
                               for we are everything now

                 Who gave us all this time?
                 Who put the bird to flight,
                                this paper phoenix?

III.

                  Quiet, quiet now.

                  In the city Elsewhere
                  the children without time
                  are silence.

                  all this speech
                  is only quickness
                 all this speech without innocence
                  only suddenness

                  the shadows which play on the wall
                  are yet fairy tales

                  Try then to see, seeing
                  in this, dark silence
                  like smiles along
                  which the ways merge.

IV.

                  All right I am quiet
                   as I write: "It is night".
                  at the edge of the water
                       the middle-most night

                   the three birds also alight

                         there the bronze tolling sings
                         my friend, my lover, you, the third one                   

                        in the center there the island
                              which might a dream be
                         always snowing, moving white
                             all across this on the other side 

                even if I would not awaken
                             as I watch you are
                                     and  there is only
                                         water
                              dark, perhaps black                                        

                                         listen
                           if you hear it growing
      inbetween the steps, try to see; black and white
                           the bells tolling,
                                        in springtime.

Juoksee vedessä, hevosia
  tummia, ehkä mustia
pimeä siellä laukkaa, kuuntele
 jos kuulet miten se kasvaa
askelten väleissä, näe;
kellojen soidessa keväinen
niitty on olemassa varjossa
sataa mustat hevoset ...
                     juoksevat

ei ole olemassa toista maailmaa
    ne sanovat
    mutta kuinka monesti minun on sanottava se

että taivaankin on sanottava oma liittymänsä:
                         vesi

että vesikin sanoo juosten, virraten, laukaten
taivas olen kerran
sinua




 siinä se

jos on näin hiljaa ei ole kiire
      jäät sulavat samoin puissa
ovat jääneet louhoksen
      jälkeen

                 kuljen
      jään päällä, raiteilla suorilla
              on paperinen massa outo
      linnunsulkainen, kuka poltti linnun
                                                    paperiksi
                                 onko kaikki paperia
                                 kun nyt vain kaikki palaa

                                               kuka sen ajan asetti
                                               kuka pisti linnun noin lentoon
                                                                paperisen feeniksin

kaupungissa toisaalla lapset ehtivät yhä olla
                                                         hiljaa, ei ole kiire
                                                         kaikki tämä puhe on äkkinäisyyttä
                                    ja aina tarve tehdä todeksi fantasia

                                     lastensadut ovat varjoja jotka eivät tapahdu
                                    näkyvät
                                    näkyminen on tämä, hiljaisuus
                                     jota pitkin tiet yhtyvät

hyvä on olen hiljaa

ristisanaa, täytän
                 ilman yhtään sanaa jotka tietäisin
                 kun kirjoitan: "on yö".
           veden reunalla on keskeisin yö

kolme lintua hehkuu siellä myös

           keskellä on saari, se saa olla unikin
                                  luminen joka jatkuu silti
                             vaikken heräisi täältä, vastarannalta
            siellä saarella soi vaskisten sointi
                                  joka ei jää veteen
           ystävä, rakas, sinä olet kolmas lintu
                          kaiken tämän toisella puolella

           kun katson jälkeesi, on vain vettä joka ei jäädy

           on kun katson

           hehkuu keskeinen yö

maantie jatkuu talvella harmaus sen yllä on lukittu
           sydän sen sisällä kahlekarkuri vanha
           katsoo pimeästä sisustasta valaistuin kynttilöin
           ikkunan ulkona on valoa, hän pakeni sieltä
           'älä pelkää', sanoo nyt sinulle
           minun nimeni on yhä jumala, jota kiertävät kaikki
                      surullisimmatkin planeetat
           ja näet äkkiä kuinka kuu loistaa tuossa suljetussa tilassa
           vaikket tiedä, miten valosi pääsee sinne?

Mitä ovat nuo toiset maailmat jotka päästävät lävitseen
                        toiset, jos valosi ei niitä näekään,
                miten nuo toiset ovat tähdellisiä
                          poskiinsa nojaavia, oudon pelottomia kasvoja
                          pieniä ekstaaseja
                          vajaita, uneliaita, silmiin katsovia kädet silmiensä kädessä
                          lukittuina, jumalten puutarhassa ...

Hän kirjoittaa muutaman rivin verran itsestään, että on nähnyt
                          kerran tähdet eikä muuta kauan sitten
                          eräs maailmainen hetki tapahtui
                          nyt vain valokuvan verran seinällä käsilleen putoaa
                          pergamentin tahraisiksi riveiksi iholle
                          ja nuo rypistyneet osat huuhtoutuvat pois
                          vankeutensa haalealla vedellä

mennyt on  kaikki
                   selän taakse

                   niitty on enää siinä, selkä, selän takana
    
joku toinen on olemassa, eräs tietää millaista on olla
                   katoamatta muistoista
                   uneksii itsekseen siellä missä tuntee olevansa

                   toisen ajatusten vedellinen tohvelieläin
                   hiekkaiseen häilyvä läpikuultava
                   atominen joka on olemassa vaikka rypistyisi
                   linnunsiiven palaneeksi sanaksi santaan

                   kun vielä vain tietäisin valon
                   mikä sen vei pois jos en minä?

                   jos ei kaikki tämä ymmärrykseni
                   jos ei kevät kerta kerraltaan
                   jos ei aika vanhuuttani sävyttävä
                                     lapsuuttani ääriviivoittava
                                     vain kirkas kaikki
                                     musta.  valkeaksi.
                    

I am afraid of writing poorly, as if my entire life
        was transferred here 
to be invisible underneath poorly lettered ideas, 


        As if all I had was this as clothes
                       and a cheap wristwatch of a rhyme

        As if all there was is the things I'd leave behind.

        Wouldn't I leave you the most?

                      Isn't that my fear, of giving you here
                                                 poorly lettered
                                                 as a cheap memento?

          But out of fear I write more innocently,

                                            I paint you with garish colors
                                                             so as to give you rainbow-hues
                                                                                 sweet enough for tears
       
Secretly what I wish for is just a photograph
   the kind of a black and white piece
which never gives more ideas about color;

                           We do not need colors if we do truth,
                           if we plainly appreciate the sensation of holding
                           this moment like a thing within a canvas,

                           four walls within which there are only blank spaces
                           for the eyes to encase it's own.

So I wish for these letters to be nightly water
                as the moon gives out it's thoughts,

                I wish to sleep on my own deeper underneath.                                       

I wish for these letters to be   me as you remembered me
     standing at the wide open lacuna
with a fishing rod and a smile fading into a
     happiness ...

You remember, happiness always appears the closer we get
                            to the image,

                            the pieces on the surface of the person,

                            For you,
                            he is yet climbing the inexhaustible of her smile

I am going, I wonder.
I wonder if it matters. It must
for someone, even if I do not dare to beg
for such a simple thing to exist;
for someone, to have the idea
that I went my way and never came back,
and without knowing me
to have a sensation of longing. 
That the most beautiful thing
for me would be
to remain, unknown as I was.

There are people out there
                               in love
though I may not know
          them, my thoughts
      circulate among them  

as birds do, unseen,  often unheard,
and who would understand
         the poetry of birds
                     if not the ones
        out there;
                       in love?

Listening. This loneliness
                  helps me
                  to listen, to lie back in
        my quiet and not dream but of
                        the birds, I am 
                        simply here, my eyes
                        open, not asleep,

         To stay awake is to give out. 

I know my failure, I absolutely do

the empty page, black stars, the words

                  I didn't hear being
                                      spoken to

There are other lovers
    but the ones I know
come gently they pour sand
     from evening-light,

          they love rain
          as it takes them
          as it takes their form
          as it appeases them
          by fulfilling an other
so all things may be unborn.

          Carved inside-out
          the white shell is placed
          on the white land I have seen
                 it in the way of
                    the streetlights too,             
                   of quiet quiet quiet
                            light wedded
                                  to winter

                     It was not all quite ready
                     yet to unexist,
                     It needed all a certain place
           as beauty does it, every midnight.

            Cant't you tell how once it arrives?

            There are other lights
            but the ones you know
                                 are exact.
                  The ones
               of the pouring sand
               which love the rain
            to have their white shells.

It mattered for it was tomorrow
    that I did
see leaves, gray, smoldering
    on the castle walls
that it did matter for tomorrow
        that I built this window
        for you                as a door now
        the leaves have meaning    now
  the eyes have gray openings

There are other lovers
but the ones I know come gently
they pour sand from evening-light
          they love rain
          as it takes
          as it takes their form

All things may be unborn
I have seen it in the way of the streetlights
of quiet quiet quiet
                     yellow wedded to winter

           it arrives once,
           beauty  it does at every
                           midnight

           and I wasn't here

There are people out there
in love
though I may not know them
my thoughts circulate among them
as birds do, unseen,
often unheard,
and who would understand
the poetry of birds
if not the ones out there;
in love?

Listening. This loneliness helps me
to listen, to lie back
in my quiet cradle and not dream,

I am simply here, my eyes open,
not asleep.
To stay awake is to give out
breath like a baby.

I know my failure, I absolutely
do the empty page
Black stars, the words I didn't write,
the things I didn't ...