On surullinen aika, olla
tämä sama lähtökohta.
Sillä äkkiä minun pitäisi
seurata sanaa kotiinsa.

Mutta kotonaan odottavat
aina samat asiat; että pöytä on
tyhjä, tyhjät ovat astiat,
ja minun pitäisi tietää mihin
vein sanojen kaiken ravinnon ...

En minä tiedä mihin piilotin
kullan, hohkan, ei sitä minulla
ollut edes käsissäkään
ennen tämän kaiken alkua,

lähden siis takaisin
maailmaan tapaamaan
toisia ihmisiä, antaakseni
itseni heille uusiksi
kultaisiksi sanoiksi,

ja te nälkäiset syötte kaiken
mitä en ole, ja ihmettelette
sitten miksi olette yhä nälkäisiä,

Koska te syötte vain käteni ihoa,
ja luulette sitä rakastavanne.

Minä kuoriudun ulos teistä
silti, lintuna syvältä maailmasta
minä lennän kohden sanaa,
mutten ketään, mutta kaiken.