http://www.hs.fi/ulkomaat/a1469412548298?ref=a-luet-#3

"AINAKIN kaksi ihmistä on kuollut ja 14 haavoittunut Floridassa yökerhon luona tapahtuneessa ampumisessa. Asiasta kertoo muun muassa CNN."

Näin kenties olemme taas matkalla arkipäiväiseen tappamisen maailmaan. Sehän lienee ollut eräänlainen perustilamme hyvinkin pitkään. Vielä noin sata vuotta sitten Amerikassakin elettiin Villin Lännen aikakautta, jossa ihmiselämän hinta oli varsin halpa; Sinne ei liene pitkä matka palattavaksi.

Ajoittain puhutaan, tutkimusten kera, siitä, miten olemme matkalla väkivallattomampaan maailmaan, mutta jokin siinä visiossa mättää. Se tuntuu sääennustukselta; pätee ehkä tunteja. Ja mitä ovat tunnit ihmisen historiassa mitattuna?

Kuolema on ainakin jatkuvasti läsnä ihmisten kuin muidenkin elollisten olentojen olemassaolossa. Mutta se, miten tuo kuolema tapahtuu, muuttuu.

Ihminen on sen verran psyykkisesti sopeutumiskykyinen elukka, että selviää kyllä kammottavissakin olosuhteissa, mukautuu niihin. Kysymys vain on, että tarvitseeko meidän mukautua maailmaan, jossa kuolema saattaa iskeä pommina tai luotisarjana mistä tahansa? Miksi meidän tarvitsee tai tarvitsisi?

Nämä ovat kysymyksiä, joita luultavasti harvat miettivät pitkään nykyään.

Joissain pessimistisissä fiktiivisissä visioissa ihmisen tulevaisuus hahmotellaan eräänlaisena kuoleman tehtaana; Jos viemme teknokapitalismin päätepisteeseensä, niin lopulta rahantuotanto hoidetaan tappamalla asioita, kun elävä elämä ei kykene enää pysymään tahdissa mukana.

Ehkä ihminen voi täydellistää luonnon kiertokulun täysin mekaaniseksi tuholaitteeksi, joka tiedottoman tekoälyn ohjaaman hävittää resursseja numeroiksi, arvoiksi joiden merkitystä se ei voi ymmärtää. Eikä ihmistä enää ole paikalla muistamassa.

Itseasiassa jotain tuollaista ehkä suoritetaankin jo; Globaalit sotateollisuuskorporaatiot hyötyvät varmaankin rahallisesti suuresti siitä, että jossakin tapetaan jotakin ja paljon, kaiken aikaa.

Luulen, että sekin on itsessään oire tämän hetken sairauksista. Ei selitys, vaan oire.

Yksi oire on jatkuva sotiminen, jatkuva väkivalta kaukaisilla mantereilla, verhottuna epämääräiseen tekopyhyyteen ja apatiaan.

Yksi oire on yksittäisen ihmisen kärsimys, joka purkaantuu mielettöminä väkivallantekoina, itsemurhina, lannistuneena masennuksena...

Yksi oire on kompulsiivinen kauneuteen käpertyminen, irvokkaan visuaalisuuden pariin hakeutuminen, lattea estetiikka joka luo eräänlaista turvavallia sen väkivallan eteen, joka metri metriltä hiipii lähemmäs. Pommit räjähtävät ja suolet leviävät jossakin lähistöllä, mutta emme kuitenkaan kykene vastustamaan Pokemon Gota tai salille lähtemistä.

Väkivalta muuntuu jollakin lailla samanarvoiseksi lattean viihteen kanssa. Se järkyttää vaikutuksensa piiriin joutuvia, mutta kaukana ruudun toisella puolella apaattiset tarkkailijat vain ehkä hörähtävät, jos sitäkään.

Teknologisen ideaalimme toteutuminen tarkoittaa sitä, että haluamme paeta mielemme sisään ja sen luomien kuvien keskuuteen, vaikka se olisikin mahdotonta ylläpitää.

Olen pohtinut sitä, miten uudistuminen tarkoittaa myös vanhojen opittujen asioiden ylläpitämistä, aivan kuin ihminen sukupolvi kerrallaan menettäisi kaiken opitun ... Että mitään emme saa ilmaiseksi taivaasta, kaikki on työskenneltävä eloon kerta kerran jälkeen. Tämä pätee myös arvoihin; Jos tahdomme niiden elävän, meidän on yritettävä elää niiden mukaisesti. Tämä on haaste, joka ylittää ainakin poliittiset asetelmat.