Manninen / Olson - ajatussikermiä.

Olen viime aikoina lukenut rinnakkain Charles Olsonin massiivista Maximus Poemsia ja Teemu Mannisen viiden vuoden takaista Futurama-runokokoelmaa.

Näissä kahdessa teoksessa on suuria yhtäläisyyksiä kuin myös eroavaisuuksia, jotka eivät välttämättä ole kuitenkaan ilmeisiä.

Itseäni näissä kahdessa teoksessa on viimeaikoina kiinnostanut niiden edustama asennemaailma, ja se, mitä nuo asennemaailmat kertovat omasta ajastaan.

Tyylillisesti voitaisiin sanoa, että Olsonin teksti on vähän kuin Mannisen alkujuuri: Maximusta voitaisiin pitää post-modernin runouden perustavimpina teoksina, olihan Olson itseasiassa postmoderni-termin kehittäjä.

Näissä teoksissa on 40 vuoden aikaeron lisäksi myös toki kulttuurillinen ero; Olson teki työnsä Amerikassa 50-60-luvuilla, ja Manninen kirjoittaa 2000-luvun Suomessa. Erikoista on kuitenkin se, että Manninen tuntuu enemmän nykyajan Amerikalta kuin paikalliselta Suomelta. Olson taasen tuntuu erikoisella tapaa hyvin paikalliselta, vaikka käsittelee paikallisuutta hyvin laajalla ajallisella ja tilallisellakin spektrillä.

Tiivistäen voitaisiin sanoa, että Manninen kulkee kaikkialla ja ei-missään, ja Olson kulkee kaikkialla ja juuri tässä.

Tästä pääsen lähemmäs mainitsemaani asenteellista ja maailmankatsomuksellista eroavaisuutta: Siinä missä Olsonin runoissa tuntuu identiteetti, joka ei epäröi sanojensa kanssa (tai ei epäröi epäröidä), niin Mannisen kieli on skitsofreenisuuteen saakka sirpaleista ja merkityksiltään hyvin häilyvää.

Tätä ei tule kuitenkaan ottaa suoranaisesti laadullisena ilmauksena: Manninen on taitava runoilija, joka herättää tekstillään paljon ajatuksia, kun häntä vain osaa lukea oikein.

Lienen tässä asiassa jossain määrin elitisti; Runoutta pitää osata lukea, eivätkä siihen kaikki kykene. En kuulu siihen koulukuntaan, jossa asiat pitää tehdä helpoksi jokaiselle: Se on aikalailla vaan oikotie Salattuihin Elämiin ja Harlekiini-kirjallisuuteen.

Mutta: Manninen sekä Olson käsittelevät molemmat teoksissaan ihmisen identiteettiä ja olemassaoloa, sekä paikkaa maailmassa. Siinä missä Olson tuntuu kykenevän edelleen uskomaan siihen, että se paikka on löydettävissä, niin Mannisen tekstin ytimessä pilkottaa pitkälti tyhjyys, tai tyhjyydellä leikkivä olento.

Pystyn arvostamaan molempia sinänsä; Kielen merkitys ihmisen olemisessa on olennaisessa asemassa ja Manninen on nähdäkseni pyrkinyt esittämään tätä potentiaalia kaikessa rikkaudessaan, tuomaan toivoa ja lohtua maailmaan, jossa toivoa ja lohtua on hyvin vähän saatavilla.

Valitettavasti Futurama päättyy säkeisiin, joita voitaisiin pitää yhtä lohdullisina kuin selkääntaputusta henkilölle, joka on menettänyt perheensä autokolarissa. Se on obsessoitunut siinä määrin maailman kaaoksesta, ettei se kokonaisuutena tunnu voimaannuttavalta. Sen keskusta on purkauma nihilististä kaaosta, jonka väleistä aavemaisesti pilkottavat juonteet elämästä, joka olisi sellaisenaan kaunis.

Tätäkään ei voida suoraan pitää vain Mannisen 'virheenä' tai puutteena, vaan asiaa pitäisi katsella laajemmin:

Emmekö me ihmisinä lähes jokainen ole tässä vaiheessa taipuvaisia ajattelemaan maailmaa juuri sekasortona? Eikö lähes kaikki lohtumme ole tällä hetkellä pientä, jotenkin itseensä käpertyvää ja surullista?

Voisiko se asia olla toisin? Ja jos voisi, niin miten? Millainen elämä voisi johdattaa meitä uusiin sanoihin, ja mitkä sanat voisivat johdattaa meitä uuteen elämään?

Ajattelen näitä teoksia lukiessani, että Futuraman identiteetin on joko suunnattava takaisin Maximus-maailmaan tai sitten tuhouduttava, siinä määrin kuin identiteetti nyt edes voi tuhoutua. Oikeastaan nykyhetki on jatkuvaa identiteetin kuolemaa ja uudelleensyntymää; ihmisen subjektin kriisiä. Mutta voiko siitä kierteestä päästä pois? Arvelen, että ainakin Olsonin suunnalla on jotain osviittaa siitä mahdollisuudesta.

Ajattelen, että ehkä runoudella voisi olla vielä mahdollista harhailla Olsonin suuntaan ja löytää jonkinlaista vakautta ja merkitystä maailmassa olemisesta. Ehkä näin käy, jos ihmiset kykenevät elämään erilaisella tavalla, kykenevät itse harhailemaan takaisin maailmaan.