On niin vaikea kirjoittaa. Mutta tehtävä se on silti.
- Murhasi lapsiakin? Vai niin teki.
- Eikö se sinua enempää liikuta. Itsellä oli kyyneleet silmissä pitkin päivää.
- Mitä se auttaa, liikutus? Itkeminen. Sokeaksi se tekee. En minä ymmärrä sitä, että miksi itkeä ...
- Ei minulla syytä sille itkulle olekaan, sehän vaan iskee kuin tyhjästä. Kun ajattelee..
- Voi perkele että oonkin itkenyt elämässä! Sokeaksi se silti tekee. Olen minäkin itkenyt koko pitkän ikäni ja tulen itkemään, mutta siinäkö se sitten on mihin me pystytään? Nyyhkyttely ja hämmennys...
- Niin mutta eihän asiat kyyneliin jää. Itse olen sitä mieltä, että suru on mentävä sekin läpi. Arvokas tunne. Sulla on tuo raaka tapa vaan pyrkiä aina näkemään. Eihän ihmisen kuulu kaikkea nähdä, ei se kestä sitä.
- Vaan tuleeko sitä toista puolta vastaan edes sieltä surusta? Mitä siellä surun takana vielä odottaa? Itse en oikeastaan ole päässyt surusta edes ylikään. Vajosin sinne joskus... ja nykyään olen aina surullinen, en vain enää itke. Ehkä mäkin olen sitten sokea. Ehkä ihminen on.
- Miten susta on tullut kanssa tuollainen, että sä voit ajatella noin?
- Kärsimyksen kautta. Sen saman tuskan kautta vissiin, mikä saa ihmisen painamaan liipasinta suuremmin miettimättä. Sitä on kyllä riittäny.
- Mä en useinkaan kestä sitä tollasena, se on niin hirveen kyynistä. Se tuntuu jotenki sairaalloiselta.
- Se on ehkä sitte oire sairaudesta, en minä jaksa sitä enää peitelläkkää. Mutta älä ajattele ettenkö minä surisi. Mulla ei oo vaan enää voimia pelkästään surra, mulla on voimia vaan sille että mä en oo hiljaa. Niiden lastenki takia, niiden piruparkojen takia joilla ei oo omaa ääntä.
- Mutta millaista hätää siellä täytyy olla, että on valmis tuollaiseen.. Mietihän, että millainen hätä se on, mikä tekee ihmisestä noin silmittömän vihaisen, että kuka vaan voi olla tapettavissa?
- Hädänkö sinä näet siinä motivaattorina pelkästään! Ei sitä saa puhdistettua kokonaan: vihaa se on! Pahuutta se on! Kaikissa meissä. Sellaista selittämätöntä, että se saa perheenisätkin napsahtamaan ja pistämään omat lapset roviolle. Näitkö sen uutisen, pari viikkoa sitten.. Että isä oli yrittänyt polttaa kotinsa, lapset siellä nukkumassa yläkerrassa..
- Muistan.
- Niin hätäkö siinäkin oli taustalla vain? En minä sellaiseen usko, vaikka uskon kyllä hätäänkin. Että jos jotain pitäisi nähdä, niin hätää toki myös tuollaisen taustalla.. Mutta ei sitä saa redusoitua siihen..
- Redusointi.. Niin kylmän analyyttinen sana.
- Se on hyvän kylmä, tarpeeksi etäinen.
- Niin pirun kaukanen. Just tuollanen intellektuellin turvasana. Siellä sen takana sä seisot ja ihmettelet maailmaa, myhäilet niin tyytyväisenä kun voit miettiä että miten kipeetä se on. Et uskalla tuntea, myönnä että et uskalla.
- Myönnän minä sen. Voisin myöntää vaikka loputtomasti. Mutta mitä se tunnepurku auttaa? Ei mitään jos ihminen tuntee silti olevansa itekseen maailmassa. Lopulta se tyhjään purkautuminen kääntyy itteensä vastaan ja muuttuu vihaksi, muuttuu tällaseksi munlaiseksikin katkeruudeksi joka ei pysty pidättelemään itteensä... En minä ymmärrä tätä maailmaa enää.. Meillä on nämä uskomattomat työkalut, ja mitä me niillä tehdään? Voivotellaan niiden kautta, kiljutaan ja raivotaan ja huudetaan.. Sellanen avaruuden tyhjiössä hehkuva mielettömän kaunis ilmiöhän se kyllä on; kokonainen elämä joka parkuu täyttä kurkkua... Mutta en siltikään ymmärrä että miksi me tavoitellaan tällaisia asioita, eikö tämä masiinan pyörittäminen näytä jo meille että me ollaan elukoina parempia ilman? Miksi helvetissä me halutaan tätä vaan entistä parempana, kun ne negatiiviset reaktiot, niien voimakkuus tulee niin selvänä jo naaman eteen! Kusturican leffassa sanailtiin jotain semmosta, että sota on sotaa siinä vaiheessa kun veli kääntyy veljeä vastaan. Nyt alkas se kuvio jo toteutua vähän kaikkialla..
- Parempiako muka oltais ilman näitä näyttöjä ja koneista.
- Joo, melkolailla. Uskon mihin uskon, enkä sille muuta voi. Tiedän vaan, että tätä kelkkaa ei käännetä..
- Ei käännetä ainakaan tuollaisilla sanoilla.
- Anna sitten paremmat sanat!
- Ei meistä kummallakaan niitä ole. Enkä mä usko, että sanat riittää. Mutta ei niitä pitäs jättää tuohon kulmaan, pitäs koettaa nähä vaihtoehtoja.
- Elämälle.
- Elämälle juuri.
- Kyllä sinä tiedät että mikä se vaihtoehto on, et vaan myönnä sitä itelles niinkun minä. Se mikä ihmistä vetää ni on näytöt täynnä sanoja, ja niiden sanojen merkitystä ei enää ymmärretä vaikka kuinka puhuttais, koska ne sanat ei oo enää kiinni elävässä elämässä. Ja jos ihminen ei osaa elää, ni ehkä se sitten alkaa vaan kuolla. Ehkä se alkaa vaan luhistua pikkuhiljaa omaan mahdottomuuteensa siinä ympäristössä, se on luonu koneen joka tarvis sitä selvitäkseen, mutta ihminen ei osaa enää huolehtia siitäkään lapsesta.
- Sun negaatio on niin lannistavaa, en mä ihan käsitä sitä että miten sä saat tosta elämäntahtoa luotua, vaikka siihen väitätki pyrkiväsi. Liekö se sitten mun sielu, ettei se täysin pysty siihen. Sun valo on tuollasta pimeään suuntaavaa, mulla se valo on tämmöstä kesään rauhottuvaa.
- Yhessä meidän täytys jotenki löytää kai sellanen valojen risteyskohta; että miten tästä kuolemaisesta valosta löytys reitti sun lempeyteen, ja toisinpäin.
- Mä uskon että se löytys tässä puhumalla.
- Elämällä se löytyy, ja eläminen ois kuolemaan oppimista. Sitä me ei vaan haluta. Me halutaan ikuinen elämä, mutta ei mikään kone voi antaa siitä muuta kun haavetta meille. Nukahdetaan käsi housuissa ja herätään housut paskassa. Ei se ehkä ole koskaan tämän kummempaa ollut. Aina on jossain lapsia tapettu, ja aina niitä jossain kuolee ihan muuten vain. Mietihän elämän prosessia jokasena sekuntina; kaiken aikaa tää uskomaton ihmisenki sisältävä kone vaan prosessoi kaiken ihan totaalisti, jokanen sekunti kaikki kuolee triljoona kertaa ja syntyy uuvelleen. Se meidän täytys hyväksyä jos meinataan jatkaa täällä pallolla olemista! Mutta tämä sotku joka nyt on käsillä.. Niin se on suoraa seurausta meidän kuolemattomuuden tarpeesta, selviämisen tarpeen eskaloitumisesta tappospiraaliksi. Pyritään ikuisuuteen niin kauan että se tosiaan saahaan.. Jotenkin sen näkee siitä miten kuoleminen saa näin globaalit mittasuhteet; että jotenkin kuolema hyökyy kaikkialta näkyville eikä siltä voi suojautua.. joku räjähtää suolikasaksi Mosambikissa, niin tiedät sen täällä perä-pohjolassa. Tää on hirveä tämmönen.. kuoleman singulariteetti melkein. Tähänkö me halutaan? Tätäkö me salaa toivotaan?
- Sulla on tommonen psykoanalyyttinen näkemys. Tai sä käännät sen halun toisteppäin, kauhuksi. Mutta ei se oo musta enää täysin relevanttia sekään pyörittely. Tarttis yrittää ennemmin vaan nähä ihmisii.. nähä maailmaa.. tajuta, että se o lähtökohta eikä pääteasema.
- Mä oon sitte junanlähettäjä. Meidän idealismi sairastui äkkiä hirveään tautiin, saattaapa olla että se idealismi itessään oli sairaus josta nyt ollaan toipumassa tällä hirveällä tavalla.
- Mitä sitten tulee sen jälkeen?
- Parempi kommunismi ja pahempi fasismi. Ehkä ne jos jotain. Vaan miten sellanen paremmuus löytyy, kun ei ole enää selvää kuviota ihmisen elämällekään. Ei ihmisen elämän arvo enää ole mikään itsestäänselvyys; jos sitä ei voida laskea, niin se on jo turhanpäiväistä. Tiiätkö mihin se johtaa? Tiiätkö mitä se on? Se on sitä, mikä siellä tämänpäiväsessä tappajassa heijastuu. Sen ilmiön yks pää on helvetin valosaa pepsodent-hymyä jonkun juoksijan instagram-kuvissa, ja sen toinen pää on sitte silpoutuneen lapsen kasvot, joita kukaan ei näe eikä tiiä. Se on tää aika; tää meidän tyhjä aika. Meidän pitäs jotenki ratkasta se. Vaikka sitte sillä kommunismilla, perkele sentään.
- Se on ihan totta, että kyllä nämä kaikki on enemmän oireita kun mitään muuta. Jokasella Pekalla pimeimmässä lapin siimeksessäki on siitä ajatus, sellanen fiilis, että nyt ei oo mikään kohdallaan ihmiskunnassa.
- Kyllähän sen tuntee, ettei voi mihinkään paeta. Ei oo nämä kotiretketkään enää vanhan veroisia.
- Sitä ei pääse enää pakoon, kipeetä. Ei huvita ryypätä, ei riehua, ei juhlia. Ei mitään. Ei siellä oo mitään.
- Eikä oo eutanasian toteuttajaa kipuihinsa vajonneelle.
- Tarvittas joko kunnon lääkäri tai teloittaja, tai ehkä sama tyyppi yhessä ihmisessä. Ottaako tuosta enää selvää lopulta, että onko se murhaa vai hoitamista...
- En minä oikeastaan usko, että tätä ongelmaa ratkastaan ihmisinä, tai ainakaan vanhoina ihmisinä. Tää on ihmiskunnan murrosikä tai sitte hautajaissoitto. Jos me elää halutaan, niin sitten pitäs elää kuoleman kanssa. Jos me halutaa ikuisuutta, nii sitte pitää hyväksyä se, että se on sallittu ehkä vaan planeetoille ja tietokoneille, mutta ei millekkää tällätapaa inhimilliselle ja tuntevalle...
- Mietipä sitäkin, että jos tätä käyrää jatketaan, niin sen looginen päätepiste ois kuoleman tuotteistaminen. Että ihmisen kuolemasta tehdään tehokasta; Ihan samallatapaa mitä nytki liukuhihnalla tehtaissa hyödynnetään jokanen pikku osakin niistä ruoaksi menevien eläinten raadoista, ni siinä sitte ihminenki prosessoitas viimesellä matkallaan.. Sitähän natsit ajatteli kai vähän tiedostamattaan jo.. Että turhia juttuja ei saa maailmassa olla, roskat pitää kierrättää vaikka sitte lampunvarjostimiksi. Se pyrkimys hyvään ja siistiin ja puhtaaseen elämään ilman jätteitä on fasismin maailma, se on kuollu maailma jossa on vaan ykkösiä ja nollia ilman mitään kauneutta...
-Käsitystä kauneudesta.
- Sama asiahan se on. Ihminen on se joka asiat estetisoi, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
- Estetiikan taju ois sitte ehkä se, mikä meidät täällä pelastaa. Vitunmoista vaan pistää maailma taiteilijoiden harteille, mietipä tinneripäätä titanicin kapteenina...
- Ei se oo pelkkä taiteentekemisen kysymys, vaan ihan ihmisen estetiikan laajentaminen koskettamaan muutaki kun juttuja jotka se suostuu hyväksyyn taiteeksi. Tai tavallaan tuomaan ihmisen spektriin maailman esteettisyys sinänsä; että me ollaan täällä vaan ehkä taitavia arvioijia mutta ei minkään merkityksen lopullisia sanojia. Että maailma pukkaa kaiken aikaa jokasessa kasvissa jotain ihmeellistä sinänsä, eikä sitä merkitystä pysty mikään muuttamaan vaikka kuinka relatiiviseks tekis. Ihmisrelatiiviseksi.
- Saatanan hankalaa vaan muuttaa sitä ihmiskeskeisyyttä, ku ihminen on globaalisti merkittävin elukka.
- Tässä vaiheessa tietty on, mutta mikrobeista meki koostutaan. Sitte kun ne rupee kapinaan ni aika äkkiä loppuu meidän presidentinvirka.
- Mutta nyt ollaan sitten taas fasismissa, sellasessa maailmassa jossa estetiikka on pelkkää voimankäyttöä.
- Eikä kukaan taaskaan tiedä, että mitä keskitysleireillä tapahtuu. Kukaan tiedä ees, että niitä on jo olemassa.
- Onko? Missä? Täälläki?
- Ajattelepa sitä, että onko. Eikö tunnuki pahalta, kun ei voi olla täysin varma.
- Sen takia pitäs valpastua. Olla valppaana. Olla lannistumatta. Tuntee itteään ja lähimmäisiään, lähintä maailmaa hemmetin tarkasti. Ehkä se ois parasta mihin kukaan pystyy.
