sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Särkyysi kävin, siven,
väliöinen käsin,
                     sin
                sin
                     sin
                    soin

pimeästäs saan ja
siivin voin, voin
                     soin
pimeästäsäsi no s  i n n
                      s o i n
                            s i nsoivennan käden
siiven sadain, sadain
            sadan 
                     s inn s inn s inn
lentoiksi käteensin sinsadan
       sinkäteehisin sin sin sin
                          sadoin
                                doi
                                  oi
                                    oin
             olivoiolen lintuven veen
                                       uuven
                            uuteenme vieni vien


lauantai 30. heinäkuuta 2016

Jotain puoli vuotta sitten näin Youtubesta videon, jossa Koko-gorilla viittoili sitä, miten maapallosta pitäisi huolehtia. Itselleni jo ensimmäisellä katsomiskerralla kyseinen video vaikutti lähinnä surulliselta, koska siitä niin läpikotaisin paljastui kyvyttömyytemme katsoa asioita itsenään.

Tuo kyvyttömyytemme yhdistettynä teknologian proteeseihin on aikamme kriisi, ehkä sen ydin.

Vähitellen kaiken järkemme voimalla kun olemme kasvaneet tietoisiksi siitä, mitä olemme, ja samalla tulleet tietoisiksi siitä missä olemme. Nämä paljastukset ovat valitettavasti olleet kaikkea muuta kuin mitä järkeilimme: Meidän järkemme puhuu meistä olemisen valtiaina, jumalan sijaisina, mutta sen järjen myötä meille paljastuu maailma, jossa olemme vain yksi eliölaji toisten keskuudessa, olemassaolossa jossa ei ole taattua oikeutta, vaan pelkkä hyöky järjetöntä mutta affektiivista materiaa.

Siispä hyödynnämme tuota teknologiaa entistä suuremmissa määrin lähtökohtiamme vastaan, ja mitä enemmän niin teemme, niin sitä voimallisemmin sen hirveys meille paljastuu. Kaiken kontrollin vastahyökynä silmille roiskahtaa samaa vanhaa; Verta, ulostetta, mutaa ja hämärää.

Emme voi ohjelmoida Kokoa enää uudestaan, vaikka senkin varmaan haluaisimme tehdä, mutta kontrollintarpeemme yhdistettynä teknologiaan saa meidät muokkaamaan sitä mitä voimme kokea, useimmiten visuaalisuuttamme; Romantiikan hengessä teemme taiteella sitä, mitä luonnon pitäisi olla.

Visualisoimme totuuden silmiemme eteen, sillä tavoin yritämme päästä yksi yhteen sen kanssa mitä emme koskaan voi todella koskettaa, eli elämää itseään.

On jotenkin ironista, että se mikä Kokoa vaivaa, on siinä millä viesti esitetään; Se on meidän kontrollintarpeemme, halumme vääntää luonto juuri sellaiseksi kuin mitä ihminen visioi. Sillä teemme Kokostakin selkeästi kommunikoivan entiteetin, ihmisellistämme hänet, sen sijasta että katsoisimme eläintä, jonka ilmaisu takeltelee, haparoi, on itsessään ilmaisunakin kiisteltävää. Me emme halua hyväksyä Kokoa vaan hänen on tultava toiseudestaan meidän alueellemme. Se on asenne, joka kerta kerran jälkeen riistää luonnosta kaiken, niin pitkään kuin sillä ei ole nimeä.

Niin pitkään kuin se ei suostu pelaamaan meidän peliämme, me olemme oikeutettuja hävittämään ja riistämään maailmaa, josta tuolla riistolla tulee ehkä vähitellen hautamme.

Mutta ilman ihmistä maailma ei välitä. Ilman kontrollintarpeeseemme sulautunutta ja kätkeytynyttä empatiaa emme olisi kai ihmisiä lainkaan. Vai onko niin, että luonnon keskuuteen myös piiloutunut oma empatiansa, oma halunsa puhua ilman sanoja, viestiä ilman nimiä, ideaaleja, ajatuksia?

Kenties luonnon ytimessä, siis sen pinnalla, pinnoilla, on aistittavissa se mitä elämä on....


Olen edelleen arka omien ajatusteni suhteen siinä, miten nopeasti assosioin ja miten saan nuo assosiaatiot purettua paperille. Voin selittää tuon kaiken rationaalisesti itselleni siinä, että se on vain sitä mitä olen; että se on osa identiteettiäni tai ehkä aivokemiaani, mutta kuitenkin Minua, jota en voi vastustaa tai muuttaa.

Pohdin tuota narratiivia, joka määrittää usein paljon käytöstäni. Siinä on jotakin purkamatonta ja ajattelematonta, vielä jotakin mitä en ole täysin asettanut itselleni päivänvaloon.

Enhän kuitenkaan enää varsinaisesti usko ihmisen identiteetin muuttumattomuuten totaalisti: Että olisi olemassa kokonaisuus, joka säilyy aina samankaltaisena. Identiteettikokemukseni on nykyään hyvin kerroksellinen; 

Siinä on ydin jonka päälle kertyy asioita, ja ne pintakuviot, mannerlaatat ja hieroglyfit kyllä vääntyilevät ja kääntyilevät, mutta itseys silti säilyy. Tämä ainakin äkkiseltään voisi päteä vähän kaikkeen; että jopa pienet hiukkasetkin ovat yksin olemassaolossa, ja että suuret megakorporaatiotkin muodostavat entiteettejä, joilla on oma olemassaolonsa ja 'tunnetasonsa', vaikkei ehkä ihmisellistä tietoisuutta. Lienen tässä ajattelussani aika lähellä Whiteheadin edustamaa prosessifilosofiaa, vaikken olekaan miehen kirjoja itse lukenut missään vaiheessa vilkaisua enempää.

Mutta mistä lähdinkään liikkeelle tässä tekstissä? Päämääränäni oli kai purkaa omia tavoitteitani, tätä tilaani ja mahdollista tulevaisuutta, sillä se on muodostunut itselleni hyvin tärkeäksi kysymykseksi viime vuosina. Ehkä siksi, että se on tärkeä kysymys niin monella mittakaavalla. En voi olla ajattelematta aiemman toteamisen pohjalta, että ihmiskunta entiteettinä on nyt jonkinlaisen aran kysymystelyn äärellä, että hyvin monella tasolla yritämme organismeina selvitä sen ajatuksen kanssa, että onko meillä tulevaisuutta ja millainen se voisi olla... 

Minä en näissä vaiheissa ainakaan suoraan pyri tällä tekstilläni kommunikaatioon. Se kyllä puhuu, kuten kaikki teksti, aina jollekin tai johonkin, ei koskaan ilmestyessään ole vain tyhjää. En vain enää koe, että minulla olisi suoranaisesti jotakin Minällistä tai Sinällistä paikkaa tarkkana viivastona, johon värejäni maalaan. Tämä kaikki on ehkä enemmän vain intuitioon turvaamista, puhetta sinänsä, ajatuksia sinänsä, ilman tarkkoja vaikutteita ja päämääriä. Se on kokemista joka häilyy epätietoisuudessa, pelossa, ihastuksessa, ihmisen tavalla jotakin ei-ihmisellistä yrittäen.

Sillä ei-ihmisellisyys tuntuu itselleni myös merkittävältä asialta, jota käsitellä. Ehkä asia onkin niin, että nyt kun kaikki identiteetilliset asiat sulavat pois, kun ihmisen identiteetti kiihtyvällä tahdilla romahduttaa itseään kapitalistisessa materiaalispsyykkisessä sulatus-uunissaan, niin siitä massasta syntyy kokemista joka kykenee, edes jotenkin, selviämään todellisuudessa jossa identiteetillisyys on vain yksi häivähdys.

Itse tämän tekstimassan äärellä ollessani tunnen lähinnä vain jonkinlaista tyyneyttä. Siinä on jotakin hyvin merellistä, ainakin se on itselleni hyvin kehollisesti monipuolista. Se on tuntemista; Pystyn näiden rivien äärellä kokemaan uskomattomia vivahduksia siitä kaikesta, jota minussa on. Tunne ryöppyää sanaksi sanan hiekkaan, juuri tähän. Joku, taisi olla Foucault, sanoi että ihminen on kuin kasvot hiekassa, jotka valtava meren aalto pyyhkii lopulta pois... 

Mutta voisiko olla niin, että sanan hiekasta muodostuvat uudet kasvot?

Myöhemmin enemmän.

Manninen / Olson - ajatussikermiä.

Olen viime aikoina lukenut rinnakkain Charles Olsonin massiivista Maximus Poemsia ja Teemu Mannisen viiden vuoden takaista Futurama-runokokoelmaa.

Näissä kahdessa teoksessa on suuria yhtäläisyyksiä kuin myös eroavaisuuksia, jotka eivät välttämättä ole kuitenkaan ilmeisiä.

Itseäni näissä kahdessa teoksessa on viimeaikoina kiinnostanut niiden edustama asennemaailma, ja se, mitä nuo asennemaailmat kertovat omasta ajastaan.

Tyylillisesti voitaisiin sanoa, että Olsonin teksti on vähän kuin Mannisen alkujuuri: Maximusta voitaisiin pitää post-modernin runouden perustavimpina teoksina, olihan Olson itseasiassa postmoderni-termin kehittäjä.

Näissä teoksissa on 40 vuoden aikaeron lisäksi myös toki kulttuurillinen ero; Olson teki työnsä Amerikassa 50-60-luvuilla, ja Manninen kirjoittaa 2000-luvun Suomessa. Erikoista on kuitenkin se, että Manninen tuntuu enemmän nykyajan Amerikalta kuin paikalliselta Suomelta. Olson taasen tuntuu erikoisella tapaa hyvin paikalliselta, vaikka käsittelee paikallisuutta hyvin laajalla ajallisella ja tilallisellakin spektrillä.

Tiivistäen voitaisiin sanoa, että Manninen kulkee kaikkialla ja ei-missään, ja Olson kulkee kaikkialla ja juuri tässä.

Tästä pääsen lähemmäs mainitsemaani asenteellista ja maailmankatsomuksellista eroavaisuutta: Siinä missä Olsonin runoissa tuntuu identiteetti, joka ei epäröi sanojensa kanssa (tai ei epäröi epäröidä), niin Mannisen kieli on skitsofreenisuuteen saakka sirpaleista ja merkityksiltään hyvin häilyvää.

Tätä ei tule kuitenkaan ottaa suoranaisesti laadullisena ilmauksena: Manninen on taitava runoilija, joka herättää tekstillään paljon ajatuksia, kun häntä vain osaa lukea oikein.

Lienen tässä asiassa jossain määrin elitisti; Runoutta pitää osata lukea, eivätkä siihen kaikki kykene. En kuulu siihen koulukuntaan, jossa asiat pitää tehdä helpoksi jokaiselle: Se on aikalailla vaan oikotie Salattuihin Elämiin ja Harlekiini-kirjallisuuteen.

Mutta: Manninen sekä Olson käsittelevät molemmat teoksissaan ihmisen identiteettiä ja olemassaoloa, sekä paikkaa maailmassa. Siinä missä Olson tuntuu kykenevän edelleen uskomaan siihen, että se paikka on löydettävissä, niin Mannisen tekstin ytimessä pilkottaa pitkälti tyhjyys, tai tyhjyydellä leikkivä olento.

Pystyn arvostamaan molempia sinänsä; Kielen merkitys ihmisen olemisessa on olennaisessa asemassa ja Manninen on nähdäkseni pyrkinyt esittämään tätä potentiaalia kaikessa rikkaudessaan, tuomaan toivoa ja lohtua maailmaan, jossa toivoa ja lohtua on hyvin vähän saatavilla.

Valitettavasti Futurama päättyy säkeisiin, joita voitaisiin pitää yhtä lohdullisina kuin selkääntaputusta henkilölle, joka on menettänyt perheensä autokolarissa. Se on obsessoitunut siinä määrin maailman kaaoksesta, ettei se kokonaisuutena tunnu voimaannuttavalta. Sen keskusta on purkauma nihilististä kaaosta, jonka väleistä aavemaisesti pilkottavat juonteet elämästä, joka olisi sellaisenaan kaunis.

Tätäkään ei voida suoraan pitää vain Mannisen 'virheenä' tai puutteena, vaan asiaa pitäisi katsella laajemmin:

Emmekö me ihmisinä lähes jokainen ole tässä vaiheessa taipuvaisia ajattelemaan maailmaa juuri sekasortona? Eikö lähes kaikki lohtumme ole tällä hetkellä pientä, jotenkin itseensä käpertyvää ja surullista?

Voisiko se asia olla toisin? Ja jos voisi, niin miten? Millainen elämä voisi johdattaa meitä uusiin sanoihin, ja mitkä sanat voisivat johdattaa meitä uuteen elämään?

Ajattelen näitä teoksia lukiessani, että Futuraman identiteetin on joko suunnattava takaisin Maximus-maailmaan tai sitten tuhouduttava, siinä määrin kuin identiteetti nyt edes voi tuhoutua. Oikeastaan nykyhetki on jatkuvaa identiteetin kuolemaa ja uudelleensyntymää; ihmisen subjektin kriisiä. Mutta voiko siitä kierteestä päästä pois? Arvelen, että ainakin Olsonin suunnalla on jotain osviittaa siitä mahdollisuudesta.

Ajattelen, että ehkä runoudella voisi olla vielä mahdollista harhailla Olsonin suuntaan ja löytää jonkinlaista vakautta ja merkitystä maailmassa olemisesta. Ehkä näin käy, jos ihmiset kykenevät elämään erilaisella tavalla, kykenevät itse harhailemaan takaisin maailmaan.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Ei ole suurempaa toivoa kuin tämä itsemme

joka jatkuvasti etsii ulospääsyä,

etsii sitä toisesta jonka silmät ovat kuin ovet

kallonreiät, kylmän vaaleat pinnat
ja mustuus, hyinen portaali
jonka sisustassa ei olisi mitään

luodinreikä, virtaavaa verta,
ja me toivomme että se olisi joki johon kerran
kaikki muut joet virtasivat,
että se olisi isä, isä, isien isä

Ilman toista puoltaan, onko se mitään?

Olemmeko me elämän toinen puoli,
se joka tuntee aivan kaiken,
sitä varten jossa on vain
häivähdyksiä kokemuksesta?

Jos emme ole keskusta, olemmeko
edes todellisen tanssikumppani,
vai pelkkä onttouden kattava syli?

Miksi me tahdomme tätä pimeyttä itseemme?
Miksi hukutamme sen, joka kaipaa suojelusta?

Kuljemme pitkät matkat lävitse talven vaikeuden,
vain vajottaaksemme lasten kasvot punaiseen virtaan
Aivan kuin yksin kädellä haparoimme peittoa ylle,
ja saamme koko avaruuden päällemme.

Ajatella, että meissä nukkuisivat sittenkin tähdet.
Eikä ole suurempaa toivoa kuin tämä itsemme.
Minun elämäni ylittää jokaisen suunnan, menettämättä itseään.

Juon silti kahvia tässä kohdassa,
tässä pisteessä,

loukkaamatta sillä eleellä jumalia,

Jumalat virtaavat kehossani kuin astiassa,
ja nauttivat minun hymylläni siitä, etten jouda.

Jos minun on jotakin pitänyt opetella, niin:

1) Ärsyyntymään jokaisesta todellisesta rytmistä pois

2) Ottamaan askeleet virheiksi tanssimalla

3) Minun puolestani saisin usein kuolla pois,
    mutta jokin nykiminen, jokin alastoman kaltainen
    tarve vaalii elämää enemmän,

4) enkä suostu siten päätymään
täydellisemmin
täydellisempään maailmaan


Jähmeää ja hidasta on teksti
tänään ja varmaan huomennakin.

Askel ei kulje. Vanhuus.
Askel etenee.
Liian suuri nuoruus.

Välitilat. Ne hetket jotka
todella muistaa,

Minä tulen sinne taas missä me olimme
keittiössä ja minä kirjoitin
pöydän ääressä kaita valo kävi läpi,
se on selvää: me olimme, siis
emme olleet yksikön tarpeessa

talvella yhdessä aika oli sileää,
se tuntui lasilta jolle
saattoi piirtää hengityksellään.

Sen kuvan irtonaisuus säilyy
kaikessa taivaassakin
muodostuu pilville kasvoiksi
ja sen takia elää; että saisi
antaa kasvottomillekin eleet?

Tämä on ihmisen outo tarve,
jakaa vähimmästäkin vähemmälle.

Ja nyt tämä hetki,
nyt josta laskeudun
kuin tikkaita alas,
natisevat portaat;

Tähän samaan aikaan jossa
on erittäin innostunut olo
ja toiselta puolelta lannistunut,
siltä puolelta lannistunut
jonka pitäisi olla erittäin nuori ja valpas,

keho säilyy, mieli säilyy, sielu säilyy,
mutta pelkään itseni puolesta
ja siltä kohtaa itsestäni pelkään
myös maailman puolesta

että jos minä menen,
niin maailmalta häviää yksi reikä
josta nähdä sisään:

kuten sisään näkee on peili

ja kun on halvaantunut,
niin kasvojenkin ilme
venähtää pysyvästi
samanlaiseksi. Hymyksi,
jos siihen vastataan.

Mutta tähän minä lopetan 
kaiken muun paitsi 
runojen kirjoittamisen.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Minäkin olin isäni veroinen ihminen,
tuon suuren tuntemattoman nimen
mittainen, katsos voin näyttää sinulle
sen, jos ojennat tuolta    laskimen,

             Näin, kymmeniä tuhansia euroja
                      olen velkaa isästäni
                      sinä ihmettelet miksi
             en koskaan rikastunut enempää,

             en tietenkään voi rikastua kuten isäni!

             en tietenkään voi ansaita häntä!

     Sillä ei nimeen asti voi yltää,
      vain sen painosta luhistua,
      tähän ylpeyteen ja häpeään
     jonka äärellä nyt itsekin istun,

Se on kaiken maailman keskus,
      täältä annan itseni häilyen
        illan valona kaikkeuteen
      
     kuten isien kuuluu

          Miksi aina ovi on auki,
           ja takana käytävä suljettu,
            miksi kaiken yllä Yksi
          vain kutsuu meitä luokseen?

Kuinka Isä korjataan?

Ison-ison-isän jalat, valtavat
         haamuiset raajat,
         jotka seisovat yllämme

         äänettömänä
         avaruutena

tuohon merenrantaan jäi hattunsa,
ja onkivapansa, kun hän otti
askeleen ja muuttui jumalaksi

Niin suuri on isä, ettei häntä pysty
       kesästä enää näkemään,
       tai talvesta kiinni ottamaan

Kuinka sellainen
isä korjataan? Tuo surullisen miehen varjo,
                 joka makaa valtiaana pitkin
                 poikin maailman katujaa,

                 surullinen, valittava, häpeilevä

                 Itsensä Valtias

                 omasta tahdostaan,

Kuinka korjataan sellaista mahdotonta,
            valtavaa valittavaa varjoa?

Sitä ei saada ainakaan
       naulattua seinään
       rakkauden ydinaseella

       sillä suloisinkin naula
       menee läpi
       lävistää sydämen oksankohdan,

                  (ja sydämen alla asuu lapsi
                  useiten teräsmiehen kuorissa)

Eikä isää ei voi lyödä, hän kun palaa
        jylistää läpi metsän
       
        ukkostaa

        ottaen polttaa tuhkaksi

Millä,
edes pienellä hellyydellä,
minä vastaisin
luonnottomaan voimaan?

         Mikä vastaus riittäisi
         rakentamaan vuodetun
         veren ylle
         elävää,
                         elävämpää
                     
         ymmärrystä

        Miksi kaikki
        tämä jaettu veri, Isä,
        kun minä haluan
                   että pitelisit minua,

       kaikkiko tämä veri, Isä,
       koska minä toivon
       sinun edes kerran olevan
              Sinä            

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Ei sille löydy rajoja
miten katkera olen
ajoittain-kokoajan

istun saunassa
istun bussissa
istun tien vierellä
istun itsessäni

olen totaalisen väsynyt
numeroihin, aakkosiin,
kirjaimiin, arvoituksiin,
mysteereihin, selityksiin,
totuuksiin, vastauksiin

ja ei, en ole kunnossa:

ihmisen selviäminen
maailmassa tällä hetkellä
joka on ikuisuutta
lyhyempi aika, valitettavasti,
tarkoittaa tietoista valhetta
tai epätietoista hulluutta
ja minä lienen valinnut
(tietenkin) keskitien

koska olen sillätapaa
tekopyhä että kaipaan
jotakin mistä
kirjoittaa
että voin hengittää
ja väittää
että maailmassa yhä on
jotakin rakastavaa

joka ei kamppailisi vastaan

rakkaus vaatii läsnäoloa
totuus vaatii dialogia
mihin väliin ihmisessä enää
mahtuu mitään näistä?

väitän vaikken näe:
sieluun jos ei luontoon
koneeseen jos ei ihmiseen
lapseen jos ei aikuiseen
lapsuuteen jos ei vanhuuteen
mustaan jos ei väreihin

vaikken näe
niin kaikkiin silmäniskuihin

ole hiljaa, sinä surullinen näkijä

kuinka surullinen olenkaan
siitä miten suurin omaisuuteni
ja lahjani on se asia, joka
vieroittaa minut
kaikkien toisten hyvästä ...

miten se minun varjokuvani
on toistuvasti suurempi
sitä mitä osaan antaa käsillä

käsistä jää aina musta siluetti seinälle

jos en olisi oppinut sabotoimaan
omaa elämääni lapsena,
jos en olisi tullut tämän aivokuoreen
niitatun tietoisuuteni uhriksi
jos en olisi alkanutkaan
ei olisi lapsuutta jota korjata
ei aivokuorta jonka tyhjyydestä
paeta takaisin täyteyteen

Loihu lämmin käy metsää pitkin, en sitä tunne, nimetöntä,
se oli jotakin, jokin, jossakin joka yritti jaksaa ja jaksoi
tämän verran. Olkoon sitten unessa nyt, mikä alkoi,
minä pidän sijaani hänelle. Takaan että olen olemassa yhä
kun luet tätä, isä, äiti, lapseni. Että yhä olet olemassa
sen takaan sinulle nyt, vaikket sitä koskaan tahtoisi
enää mentyäsi tietää

Joutavaa on kirjoittaminenkin, sanoo riippuva mieli
roikkuvassa päässä, hiukset lytyssä naamaa pitkin
otsa kosteana hiestä ja kiuas märkänä tulesta,
typeryys kovana kyrvännupissa huohottaen unessa
josta eläväksi ei koskaan ehdi kun pitää aina juosta
katuja ja teitä ja vuoria ja vuorentaivaita hipoen
kaikkialla maailmaan vaikka omat luut valittaen
putoaisivatkin pois ja jäisivät kauas taakse ikuisuuteen
eikä sieltäkään koskaan tule puhelinsoittoa takaisin,
isää, äitiä, luurista osoittamaan kursoriksi hajanaisille
kansioille paikkaa virtuaaliseksi käyneellä elämän
työpöytäpaskapartikkelihiukkaskuvakerroskakoritilalla

Ja kuin he, jotka luulevat olleensa toisin,
nyt menehtyvät omiin sanoihinsa.
Ja kuin he, jotka elivät aina samalla tavoin,
nyt menettävän kaiken erilaisuuteen.

Silti läheisyys ei poistu väliltämme,
se kipeä pitkä ja hirveä silkkikangas
joka ripustetaan kohdussa päälle
tietoisuuden huppu silmien eteen
että pitää katsoa sieltä rei'istä lävitse
: sielun rei'istä

Eräs vain on väsynyt
elämisen tarpeeseen,
hän juoksee joenvartta
pitkin kuin lapsi
muttei näe eikä kuule,
palaa kotiinsa ja tajuaa olleensa
jo siellä kaiken aikaa

olleensa muuallakin yksinäisyys
merkitsee kaikki muutkin

vaikea lähteä kun menee takaisin

yksi kerrallaan kaikki merkitään itsekseen
pistetään merkki otsaan

Minä katselin tänään metsiin ja itkin
koska jumala on kuollut ja jumalassa oli toivo
ja silloin pikkulinnut lauloivat ylhäällä
ja minä katsoin ylös ja näin ylös, näin aivan ylös

Ei jäädä itseemme suremaan menetettyjä aikoja,
vanhetaan pois kun vielä ehditään,
eihän tulevaisuudessa ole enää aikaa vanheta,
tai mikä pahinta: Elää vanhana.

Kello 21 00, 2016, vuodenaika

Kaikki tärkeä jäi pois, sanomatta, kun pääsee kirjoittamaan
niin on pakko sanoa kaikki heti pois
mutta ei kauneus kestä paljastumista.

Siksi tämä aika on niin ruma:
Kun se haluaa
riisua aivan kaiken. Nähdä
aivan kaiken.

Se ei tunne mitään.

Tämä oli päiväkirjani
tänään päivä kirjani

tiistai 26. heinäkuuta 2016

http://www.elisa.net/nuorisovankien-kohtelu-kuohuttaa-australiassa-verrattu-guantanamoon/

Kukaan ei tiedä mitä tapahtuu.

KAIKKI NÄKYY = MITÄÄN EI TAPAHDU.

Kädet lyövät kasvoja, veriset vanat
johtavat tunnelista laboratorioon. Se oli koeläin,
toteaa ääni, joka ei ole kenenkään.
'Hän ei ollut täydessä järjessään', toteaa tuomari
ja lunastaa vartijan sydämen. Myöhemmin
TAPPOASE myydään EBAYSSA
tuhannella dollarilla, ja ihmiset itkevät,
maailma hämärtyy, mutta todellisuus ei katoa ...

Faktat juoksevat rinkiä datan ympärillä
ja rinki siliää ihmisen sydämelle kuin
lasinsirusade. Pitele minua kädestä, pyytää
verisen silmän takana jokin jota ei ollut
toista kertaa, ei voinut ollakaan koska
sille ei koskaan annettu mahdollisuuttakaan ...

Hävitetty hengen maailma muistaa silti,
kasvattaa rivi kerrallaan mustia pensaita.
Yksi kerrallaan kaikki ne kokoavat
ympärilleen myrskyävät voimat, ja lopulta
äänettöminä virtaavat verivirrat, sileänä
sateena pitkin oikeuden asfalttisia teitä ...

Todellinen kasvusto yltää sielusta maailmaan.
Kuin puut se purkaa juurillaan sen
        jota ei voi yksi-todella unohtaa.

Yksi juuri luo kirkkaanverenvalkean
oksan ja kultaisen lehden, toisen
juuren suruisat ytimet, toivonpunaiset,
aukeavat varjossa anteeksiantoon.


Jotain piti totaalisesti toteuttaa ennen pillin vihellystä,

Jotain piti totaalisesti toteuttaa ennen pillin vihellystä,
mutta pipertävän pään päälle käpertyneen linturaukan
silmillä näki että alhaisen ihmissielun sävel soi väärin!
Tragedia jatkoi jäsentymistään siitä hetkestä, metsän väki
ei tahtonut käsittää lainkaan yhden eksyneen valitusta,
vittu vain vitunmoisesti kaikui todellisen feminiinin
väkeville vihervarsille vähitellen vaipuen ...

Kaupungin kaduilla kuului streetmäinen tohina, kaukana
siellä ihmisparvet todella täyttivät tyhjyyden kuin
kristallinen lumilapio olisi kaivertanut kivisestä hangesta
suuret metallisen ontot lohkot; valolegopalikat siinä
legoiseksi valeeksi valkoisen, kankaan päälle painoksi.

NIIN PALJON VALINTOJA RUUDUISSA.



Ne kaikki toteutetaan kerralla, kun joku tai eräs subjektiton
talitinttikin tajuaa painautua taivaaltaan siivettömään
lentoon painiketangon maailmaan, automatisoidun ihmeen
insta-titig-ram-tyyn lokerikkoon ahkeroimaan omaa profiiliaan:

Sillä se on valoa, ja valo on ihmiseltä sama kaikkialle
maailmaan, niin syvää ja kirkasta datasäiettä ei osaisi
tiedottomana duunata työtön jumalakaan (Tuskin Hänen
sitä tehdä tarvitsisikaan, onhan hyvän olon viestissä ihme
jo sisällä kun suutelee kaasuräjähdyspilvessä elämää
suoraan huulille, sitä kaiken kauneuden omaavaa vierasta
täysikuun muotoista ja sisimmäistä olentoa.)

Miksi edes toisintaa paitsi toisinnusta? Erkaantua.

SILLÄ SÄVY SÄVYYN KÄDET KÄYVÄT YHÄ

PISTÄT TUOSTA VEKIN KÄMMENEEN NIIN SE ON SAMAA VERTA.

ALL RIGHT, ÄIJÄ, mutta ymmärräthän ettei samanlaisuus
enää riitä, yhteyksien sijasta tarvitaan talventakainen uusi eli viides aikakausi,
pitkä talven ja kevään välinen value-murrosvaihe, arvot avaava
ihmisellinen datantankkauslievityskolehti. Mallikuvienmarjojenkeräämiskausi,
uusi ukkostava taivas jonka salamat säkenöivät metallia pitkin.
ENERGIA. CONTRA CORRENTE. M
.A. NUMMINEN. PABLO 
NERUDA. TELE. VISIO. VISIO. VISIO-
TOIVOVISIOTOIVOT(ELE)OIVO V-
ISI OOO

ME EMME OLE YKSI JA SAMA SAMASSA PAKETISSA 
VAAN HELVETINMOINEN OUTOUS 
JOKA EI MAHDU RUTTUUNTUMATTA RUUTUUN




Ja jos sä haluat kevättä aistia
          kuin toisen toiseutta, 
niin antaudu 
armoitta aikaansa, paina 
kasvot kehoonsa, 
ajattomansa aihioon, ole 
               lämpimän kädet, 
hämärän lähelle 
paina valoisat kasvot

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Status.

Yksinäisyys
ja eristäytyneisyys ovat pysyviä tilojani,

En kykene löytämään balanssia elämässäni.

Rotkon välillä on tulitikku siltana.

Samantekevää
olenko mies, nainen,
edes ihminen.

Matka on silti pitkä.

Minä menen tätä väliä
päivästä toiseen,
ja toivon, toivon.

On outoa tietää rakastaneensa.
kun jäljelle jää se sama;

ruutu (rotko) johon kirjoitan jos kykenen
niinä hetkinä joina en ole
menneisyyden ja tulevaisuuden
romahduttama,

Ehkä tilanne on parantunut. Ehkä
siinä määrin, että piilotettu optimismini
ei vajoa lasinselvän kyynisyyden
tuhannen tonnin painosta pimeyteen.

Työkykyni, järjestelmällinen toiminta,
on menetetty. Saan päivässä
aikaiseksi vain väkisin sen minkä saan.

Pelkään kaikkia sanojani.
Pelkään aloittaa tätä työtä.

Kuollutta työtä,
vastenmielistä nahkeaa
elottoman oloista
ihmisen sielua, joka
ei lainkaan laula
mutta muistuttaa
että voisi laulaa.

Jokaisena päivänä on
rimpuiltava henkensä edestä
siihen, että saa pidellä
yhtä kuollutta käsissään.

On rankkaa toimittaa
ruumiskuskin työtä
vuodesta toiseen,

kuljettaa näitä
hämäriä itsestään
ulos päivänvaloon
jota ne eivät
lainkaan kestä

Nämä ruumiit,
sanojen roska,
hengittämätön
toivo, jonka
toivon olevan
toivoa silti.

Kaikki vain sileää kylmää kiveä
jota pitelen; Pitelen silti.

Minä tiedän, mitä tarvitsen:

Kodin, perheen ja maailman.
Näistä minulla on ensimmäistä
puolet, sillä koti ilman
perhettä on aina puoliksi tyhjä.

Ja millaista olla maailmassa näin?

Jos voisin kuolla, en alkaisi elää.
Jos voisin herätä, en nukahtaisi koskaan.
Jos voisin juoda,  joisin itsestäni.
Jos voisin elää, vain sinä tietäisit miksi.

(Ja muita totuuksia kuin lasinsiruja renkaissa.)

Tyhjyys, unohdus.

Sitä kokemusta ei mikään kumppanuus
ole kyennyt täysin lieventämään;
olen aina kaikissa ihmissuhteissani estradilla
enkä näe yleisöä.

Vieressäni seisovat
Todelliset Ihmiset hämmentyvät
sitä, että yritän etsiä
heitä jostain kaukaisuudesta.

Jos sinä olisit täällä, etsisit minua yhä tästä.
Sillä aina käsissänikin tunnen vain kaiken sielun.

Kello 01:31. 
Huominen. Olen
yhä lapsi. Kiitos.
Yksinäisyyteni on totaalia,
täydellistä hehkua, yönsuurta.

Lähes unta siinä miten voin
vain sulkea silmäni ja olla yhä
samassa kohdassa missä
satuinkin koskaan olemaan;

Tämä elämä ei ole enää
koskaan ollutkaan helppoa,
sujuvaa, selkeää,
se viertää ylöspäin sillä hetkellä
kun olet matkalla alas.

Etkä sinä tahtoisi enää
nähdä huippua.
Se on samantekevää
kauneutta.

Silti turhuuden
lakipisteessä
menet polvillesi.

Keväinen ruoho.
Kesäinen maa.

Minua ei ole siellä.
Ei minua, siellä missä
sinä olet silloin.
Vain sinä olet silloin.




Charles Olsonin eeppinen 'Maximus Poems' on varannut näin kesälomalla paljon aikaa itseltäni. Tarkemmin sanottuna kyseinen teos on ollut jonkinlaisen obsessioni kohteena noin vuoden tai parin ajan.

Jos Charles Olsonin runous on jo englanninkieltä puhuville vaikeaa, niin sen kuuluisi kai olla mahdotonta minulle, perämetsien asukille joka puhuu täysin vierasta kieltä ja erilaisissa ympäristöissä. Mutta: Olsonin runoprojektin tarkoitus oli löytää paikallisuudesta jotain universaalia; yhdistää suuria aikayksikköjä ja luovia kielellisten sekä olemuksellisten rajojen lävitse ja niiden vierellä. Siinä mielessä jopa täysin vieraan maan asukki voi löytää jotain näistä ajoittain hyvin partikulaareista tunnelmista.

Ajattelen tässä välissä, että eikö tavallaan kaikki fiktiivinen teksti lopulta ole jonkin täysin vieraan maailman kuvantamista, johon lukijan täytyy tehdä matkaa? Olsonin tapauksessa tuo matka vain on haastavampi kuin mihin voi olla tottunut. Ehkä sama pätee kaikkeen hyvään runouteen.

Maximus-teoksen keskeinen idea, jota Olson toteutti 20 vuotta elämänsä loppuun saakka, oli synnyinseutunsa Gloucesterin kaupungin ja sen lähiympäristön sekä historian kuvantaminen. Olson käytti merkittävän määrän aikaa historiallisten faktojen tutkimiseen ja sisäisti niitä riveihinsä. Tässäkin mielessä kirjan runoutta voisi pitää hyvin oppineena ja älyllisesti haastavana. Itselleni ei kuitenkaan ole ollut niinkään tärkeää tietää Olsonin tekstin taustoja ja merkityksiä sinänsä, vaan yrittää eläytyä niihin omista lähtökohdistani.

Kyseinen seikka lienee se, mitä Olson itsekin haki. Että jokainen lukija aktiivisesti elämällään osallistuu näiden runojen olemassaoloon.

Tietyssä mielessä Maximus Poemsia täytyy lähestyä ilman ennakko-odotuksia. Täytyy, sillä niiden kanssa varustettuna kirjan edessä nöyrtyy aivan varmasti. Nöyrtyy luultavasti muutenkin, niin valtavan syvä kirja tässä on kyseessä.

Kun Olsonin tekstiä lukee, se voi nopeasti tarkasteltuna olla typerryttävän tylsää. Se ei noudata mitään ennalta-annettuja runoussäännöstä eikä sen aihepiirikään kuljeksi perinteisen romanttisen lyriikan tuntumassa.
Kuuluisimpia osioita tässä kirjassa onkin yhden sivun mittainen lista kalastajamiesten ruokatarvikkeista.

Rytmillisesti näitä rivejä ja sanoja täytyy lukea hyvin hitaasti ja hartaasti. Nämä ovat runoja, jotka pitää hengittää vähintään mielessään, että ne alkavat vähänkin avautua. Ne ovat tekstejä, joita täytyy aistia koko kehollaan. Koskaan ne eivät täysin kerro itseään läpi.
http://www.hs.fi/ulkomaat/a1469412548298?ref=a-luet-#3

"AINAKIN kaksi ihmistä on kuollut ja 14 haavoittunut Floridassa yökerhon luona tapahtuneessa ampumisessa. Asiasta kertoo muun muassa CNN."

Näin kenties olemme taas matkalla arkipäiväiseen tappamisen maailmaan. Sehän lienee ollut eräänlainen perustilamme hyvinkin pitkään. Vielä noin sata vuotta sitten Amerikassakin elettiin Villin Lännen aikakautta, jossa ihmiselämän hinta oli varsin halpa; Sinne ei liene pitkä matka palattavaksi.

Ajoittain puhutaan, tutkimusten kera, siitä, miten olemme matkalla väkivallattomampaan maailmaan, mutta jokin siinä visiossa mättää. Se tuntuu sääennustukselta; pätee ehkä tunteja. Ja mitä ovat tunnit ihmisen historiassa mitattuna?

Kuolema on ainakin jatkuvasti läsnä ihmisten kuin muidenkin elollisten olentojen olemassaolossa. Mutta se, miten tuo kuolema tapahtuu, muuttuu.

Ihminen on sen verran psyykkisesti sopeutumiskykyinen elukka, että selviää kyllä kammottavissakin olosuhteissa, mukautuu niihin. Kysymys vain on, että tarvitseeko meidän mukautua maailmaan, jossa kuolema saattaa iskeä pommina tai luotisarjana mistä tahansa? Miksi meidän tarvitsee tai tarvitsisi?

Nämä ovat kysymyksiä, joita luultavasti harvat miettivät pitkään nykyään.

Joissain pessimistisissä fiktiivisissä visioissa ihmisen tulevaisuus hahmotellaan eräänlaisena kuoleman tehtaana; Jos viemme teknokapitalismin päätepisteeseensä, niin lopulta rahantuotanto hoidetaan tappamalla asioita, kun elävä elämä ei kykene enää pysymään tahdissa mukana.

Ehkä ihminen voi täydellistää luonnon kiertokulun täysin mekaaniseksi tuholaitteeksi, joka tiedottoman tekoälyn ohjaaman hävittää resursseja numeroiksi, arvoiksi joiden merkitystä se ei voi ymmärtää. Eikä ihmistä enää ole paikalla muistamassa.

Itseasiassa jotain tuollaista ehkä suoritetaankin jo; Globaalit sotateollisuuskorporaatiot hyötyvät varmaankin rahallisesti suuresti siitä, että jossakin tapetaan jotakin ja paljon, kaiken aikaa.

Luulen, että sekin on itsessään oire tämän hetken sairauksista. Ei selitys, vaan oire.

Yksi oire on jatkuva sotiminen, jatkuva väkivalta kaukaisilla mantereilla, verhottuna epämääräiseen tekopyhyyteen ja apatiaan.

Yksi oire on yksittäisen ihmisen kärsimys, joka purkaantuu mielettöminä väkivallantekoina, itsemurhina, lannistuneena masennuksena...

Yksi oire on kompulsiivinen kauneuteen käpertyminen, irvokkaan visuaalisuuden pariin hakeutuminen, lattea estetiikka joka luo eräänlaista turvavallia sen väkivallan eteen, joka metri metriltä hiipii lähemmäs. Pommit räjähtävät ja suolet leviävät jossakin lähistöllä, mutta emme kuitenkaan kykene vastustamaan Pokemon Gota tai salille lähtemistä.

Väkivalta muuntuu jollakin lailla samanarvoiseksi lattean viihteen kanssa. Se järkyttää vaikutuksensa piiriin joutuvia, mutta kaukana ruudun toisella puolella apaattiset tarkkailijat vain ehkä hörähtävät, jos sitäkään.

Teknologisen ideaalimme toteutuminen tarkoittaa sitä, että haluamme paeta mielemme sisään ja sen luomien kuvien keskuuteen, vaikka se olisikin mahdotonta ylläpitää.

Olen pohtinut sitä, miten uudistuminen tarkoittaa myös vanhojen opittujen asioiden ylläpitämistä, aivan kuin ihminen sukupolvi kerrallaan menettäisi kaiken opitun ... Että mitään emme saa ilmaiseksi taivaasta, kaikki on työskenneltävä eloon kerta kerran jälkeen. Tämä pätee myös arvoihin; Jos tahdomme niiden elävän, meidän on yritettävä elää niiden mukaisesti. Tämä on haaste, joka ylittää ainakin poliittiset asetelmat.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016


The Housemartinsien Caravan of Lovea kuunnellessa väistämättä päädyn miettimään, millä tavoin rakastaminen ja rakkauden mahdollisuus on muuttunut siitä hetkestä, kun tämä biisi soi radiossa. Itse synnyin juuri silloin, kun tämä kappale vietti listahittiviikkojaan, enkä siten ehtinyt näkemään sitä ympäristöä jossa se kehkeytyi. Itselleni se voisi siis olla yksiselitteisen suloinen pop-kappale, mutta niin ei ole asian laita. Tämä kappale kun soi ajassa, jossa rakkaus itsessään on jonkinlaisessa kriisissä, muutosvaiheessa.

On selvää, että kappaleen viattoman oloinen positiivisuus ja optimismi ei syntynyt helppojen aikojen keskellä; Briteissä oli juuri tuolla hetkellä menossa Margaret Thatcherin kovin kyykytysvaihe, ja köyhällä työttömällä oli paha selvitä. Nykyään tilanne on sama, paitsi ettei Caravan of Love - biisejä synny. En ainakaan voi väittää, että näin viattoman inhimillistä ja universaalia rakkaudenosoitusta saataisiin listahitiksi. En huomaa niitä radiossa. Jos jotain tällaista optimismia maailman ja ihmisen tulevaisuudesta on nähtävissä, niin se on jossakin syvällä maan alla tai maanpinnan läheisyydessä, ikäänkuin piilossa.

Rakkauslaulut, jos niitä on, puhuvat tänä aikana vain yksinäisistä ihmisistä tekemässä yksinäisiä asioita. Suhteet ovat elintärkeitä, mutta niiden merkitykset ovat nykyään suhteen ulkopuolisten tekijöiden määrittämiä; jos emme saa jotakin vastikkeeksi panostuksestamme, suhde on merkityksetön. Siihen kuvioon Caravan of Loven tunnelma ei sovi lainkaan. Siinä kun kaikki ihmiset vain ovat jo valmiiksi toistensa sisaria ja veljiä; ehkä kappaleen sanomassa ihmisssuhteet ovat jotenkin kaikki mitä meillä on, kaikki se mitä meidän tulisi arvostaa.

Ihmissuhteiden merkitys sirpaloituneessa nykyhetkessä tuntuu samaan aikaan epäselvältä kuin lasinkirkkaalta; Emme selviä yksin, mutta mikä olisi se liima joka saisi meidät turvaamaan toisiimme ettemme olisi yksin?

Kun katson ympärilleni, kuulen paljon puhetta arvoista ja siitä, miten länsimaiset arvot ovat parhaat mahdolliset. Mutta mitä koen käytännössä, mitä aistin? Näen yksinäisiä, pelokkaita, vihaisia ja väsyneitä ihmisiä. Kuulen katkeria, epätoivoisia, apaattisia ja julmia äänensävyjä. Tunnen kehossani pelkoa, aistin elävässä maailmassa sen, miten luonto itsessään ympärillämme harvenee ja häviää, kuolee. Missään en suuremmin aisti näiden kauniiden arvojemme vaikutuksia, paitsi aivan ohimennen. Ehkä asia ei koskaan ole ollutkaan toisin, ehkä tuo häivähdys, toivo, on se mikä meitä kannattelee.

Surullista, miten kornilta sellainen tuntuukaan nykyään. Toivo itsessään. En vain ole varma siitä, että kuinka kauan meidän täytyy vielä kyynistyä ymmärtääksemme toivon merkityksen. Kuinka kauan meidän täytyy vielä rakentaa muureja maailman eteen, ennenkuin uskallamme todella elää siinä?

Mutta ehkä se mikä Housemartinsin kappaleessa kuuluu, on toivo sellaisesta muutoksesta. Ehkä tuo toivo on luotava aina uudelleen; luotava kokemus siitä, että maailmassa on mahdollisuus elää viattomasti ja vapaasti. Se vaatisi meiltä kykyä luottaa viattomalla tavalla elämisen rakenteeseen, sen hirveyden yhä paljastuessa raadollisemmin eteemme. Se vaatisi meiltä kykyä ystävystä jonkin toisen, mutta yhtäläisen kanssa, ja sen ystävyyden kautta voimme mahdollisesti löytää myös rakkauden. En voine ainakaan uskoa, että on olemassa rakkautta ilman ystävyyttä, että olisi jonkinlainen oikopolku siinä asiassa; Jos emme osaa olla ystäviä, siis arvostaa toista ihmistä itsenään, niin emme myöskään kykene rakastamaan.

Ajattelen maailmansotia. Sitä, miten välttämätöntä sen hirveydenkin keskellä oli muutamien harvojen työstää kauniita, helliä satuja, sinänsä merkityksettömän oloisia runoja ja lauluja, värikkäitä taideteoksia. Kun ihmiset sen hirveyden keskeltä heräsivät jälleenrakentamaan yhteiskuntia, niin nuo pienet teokset ja teot varmasti monesti lohduttivat hirveitä julmuuksia kokeneiden ihmisten elämiä. Asia on edelleen sama, vaikkei sellaisenaan toistuva. Hirveiden, valtavian tekojen keskuudesta ihmisen täytyy horjahtaa lepäämään hyvin hellille ja viattomille alueille; pehmeille tuulille ja lämmittäville liekeille. Tämä on taiteen ominaisuus; sen pieni intiimiys on ihmisenä olemisen pohjavettä, ja suurinkin taide on aina erittäin intiimiä, niin intiimiä että se sisällyttää itseensä kaikki ihmisen kokemukset ...

Lopulta en, että on olemassa ihmisen ulkopuolista jälkeisyyttä; aika on meidän ominaisuutemme. Me teemme taidetta että se antaisi jotain jälkeentuleville, niille ihmisille ja olennoille jotka selviävät elämän keskuudessa. Taiteentekeminen mahdollistaa paljon. Yksi konkreettinen teko eräässä nykyhetkessä: 30 vuotta myöhemmin luomisestaan Caravan of Love elvyttäen sai minut kirjoittamaan nämä sanat.  Ja nämä sanat? Kirjoitin ne nyt, koska ihmisellinen tulevaisuus, ihmisellinen rakkauden mahdollisuus on aina läsnä, aina todellinen.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Ajoittain edelleen koen väsymystä itsessäni, jota voisi sanoa elämänkattavaksi uupumukseksi. Nuorempana minun oli vaikea kohdata tuota tunnetta muun kuin itsetuhoisen käyttäytymisen kautta. Piakkoin täytän kolmekymmentä vuotta, ja koen, etten enää niin radikaalisti lähesty omaa eksistenssiväsymystäni.

Ei minun tarvitse; jollakin tavalla juuri väsynyt apatia auttaa kohtaamaan hirveitä haasteita. Nihilistinen elämänsuuntautuminen on auttanut tässä itseäni. Olin luonut itsessäni niin suuria ja raastavia merkitysrakenteita, että ne oli romahdutettava aivan pohjamutiin. Oli murskattava rakenteet että niistä saattoi alkaa tekemään jotain uutta, tai ehkä vain että saattoi lopulta todella elää siellä raunioissa... Olenhan jo lapsesta saakka tavallani nauttinut hylätyistä rakenteista ja niihin kätkeytymisestä.

Siltikin, olen ollut syvästi sairas. Sairas sellaisella tavalla joka ylittää kaikki suoranaiset sairaudet kriteerit; ei ole ollut hoitoa Itseeni!

Masennuksen voisi kai nähdä viestinä. Sen voisi nähdä eräänlaisena viestinä tulevaisuudesta; se yrittää kertoa ihmiselle jotakin siitä mihin hän on menossa tai mihin hän voi olla menossa. Se on myös erittäin ohkainen ja hankala reitti kulkea, jonka masennus avartaa. Sitä on monesti tuntenut menneensä kuin neulansilmän läpi, vain vaivoin selviytyen.

Kokemani kärsimys on usein ollut täysin sanatonta ja täysin yksinäistä. Kukaan ihminen ei ole voinut jakaa sitä kokemusta. En tiedä miten olen kyennyt vastustamaan sen tuskan sivuoireita näinkin hyvin. En vain tiedä tarkkaan. Ehkä se on yhdistelmä sattumaa ja taitoa, josta elämä koostuu.

En usko, että tämä elämäntapa käy monelle ihmiselle. En toivo niin. Tiedän olevani hyvinkin ääri-ihminen. Rankimpia oppitunteja itselleni onkin ollut myös se, etten välttämättä voi elää kuten olen haaveillut. Että minun on jotenkin menetysten kautta opittava elämään ilman mutta uudenlaisessa rikkaudessa. En usko, että ihmisten tulisi pyrkiä ainakaan kiduttamaan itseään jollakin askeettisuudella. Sillä en usko, että mikään askeesi on lopulta täyttä kidutusta; siinä täytyy aina olla jokin juju joka saa sen tuntumaan hyvältä, nautinnolliselta.

Pohdiskelin, että olen kuitenkin antanut jo nuoruuden energiani, luopunut terävimmästä särmästäni. Tämä täyttää minut välillä surulla; tämä yhteiskuntamme kun ei suuremmin ymmärrä vanhuutta. Ei ainakaan hyväksy sitä; ihmisten täytyy olla jokaisessa ikävaiheessaan kykeneviä samanlaisiin suorituksiin. Ehkä suuressa mittakaavassa on erittäin vaikea siis elää yksilönä, mutta se ei poista pienten läheisten suhteitten voimaa.

Uskon itse ainakin siihen että ystävyys on tärkeää ja tavoiteltavaa, että jotenkin meidän tulisi yrittää elää juurikin pienellä tasolla kauniisti. Niitä ihmisiä kohden joita näemme päivittäin.

Kokemuksellisesti tuo mainittu luovan särmän katoaminen on itselleni aika selvää; En vain enää kykene samanlaiseen intuitiiviseen hyppelyyn ja spontaaniuteen mitä vuosia sitten. Siinä on puolensa. Nuo spontaanit hypyt olivat usein retkiä hirveimpiin kokemuksiin elämässäni. Ailahtelevia ponnistuksia tuntemattomaan, traumoihin, yhteen tuhoisaan parisuhteeseen...

En usko että minulta tulee koskaan syntymään mitään kirjaa tai kokonaiskattavaa teosta, vain paljon pieniä mutta hyviä ajatuksia ja tekoja. Se ei tunnu pahalta ainakaan kaiken aikaa. Tottakai koen syyllisyyttä tekemättömyydestäni, mutta: se syyllisyys monesti purkaantuu uutena työnä. En voi lakata olemasta ilman tätä kipeää, tai lakkaisin olemasta kokonaan!

Väsymyksessä, tylsyydessä, häpeässä on puolensa. Niissä on jotakin olennaista ihmisen elämän kannalta; En usko että meidän täytyisi pyrkiä poistamaan noita tunteita itsestämme vaan ymmärtämään niiden merkitykset syvemmin kuin mihin olemme ehkä kyenneet tässä vaiheessa. Häpeän koen olevan ainakin itselleni parhaimmillaan eräänlainen motivaattori; jos en kokisi häpeää ei minulla olisi mitään voitettavaa itsessäni. En halua ainakaan elää ilman omia sirpaleitani. Ne ovat oman rikkauteni juuria, siinä missä ne valoisatkin kohdat.

Minun on ehkä tässä vaiheessa vaikea kohdata sitä, että olen todellakin vanhenemassa. Tietoisesti tuo 30 vuotta ei tunnu juuri miltään. Se on itselleni lähes samantekevää tunteellisesti. Mutta silti siitä juontaa monia pohdinnan aiheita.

Muistan 18-vuotiaana todenneeni, että 30-vuotiaana päättäisin päiväni, jos mikään ei ole muuttunut. No, en oikeastaan tiedä onko mikään sinänsä muuttunut; Olen edelleen sosiaalisesti erittäinkin kyvytön, traumojeni määrittämä, aloitekyvytön ja saamaton ihminen. Olen edelleen itseni, siis. Mutta en ole enää niissä hetkissä joissa ajattelin tuolla tavalla, en ole siinä ympäristössä. Elämääni eivät enää vaikuta samanlaiset asiat kuin tuolloin. Kipukohtani voivat vapaammin hengittää vaikka ne eivät olekaan lakanneet olemasta...

En tiedä mihin olen menossa. Pelkään, epäröin, häpeän. Saan vain vähän aikaiseksi siitä mitä suunnittelen. Mutta se ei kuitenkaan ole täysin itseni; aina jotain jää yli. Aina kertyy muutamia pieniä runoja, pieniä tekoja...

perjantai 15. heinäkuuta 2016

On niin vaikea tätäkin kirjoittaa. Mutta tehtävä se on silti.

On niin vaikea kirjoittaa. Mutta tehtävä se on silti.

- Murhasi lapsiakin? Vai niin teki.
- Eikö se sinua enempää liikuta. Itsellä oli kyyneleet silmissä pitkin päivää.
- Mitä se auttaa, liikutus? Itkeminen. Sokeaksi se tekee. En minä ymmärrä sitä, että miksi itkeä ...
- Ei minulla syytä sille itkulle olekaan, sehän vaan iskee kuin tyhjästä. Kun ajattelee..
- Voi perkele että oonkin itkenyt elämässä! Sokeaksi se silti tekee. Olen minäkin itkenyt koko pitkän ikäni ja tulen itkemään, mutta siinäkö se sitten on mihin me pystytään? Nyyhkyttely ja hämmennys...

- Niin mutta eihän asiat kyyneliin jää. Itse olen sitä mieltä, että suru on mentävä sekin läpi. Arvokas tunne. Sulla on tuo raaka tapa vaan pyrkiä aina näkemään. Eihän ihmisen kuulu kaikkea nähdä, ei se kestä sitä.
- Vaan tuleeko sitä toista puolta vastaan edes sieltä surusta? Mitä siellä surun takana vielä odottaa? Itse en oikeastaan ole päässyt surusta edes ylikään. Vajosin sinne joskus... ja nykyään olen aina surullinen, en vain enää itke. Ehkä mäkin olen sitten sokea. Ehkä ihminen on.

- Miten susta on tullut kanssa tuollainen, että sä voit ajatella noin?
- Kärsimyksen kautta. Sen saman tuskan kautta vissiin, mikä saa ihmisen painamaan liipasinta suuremmin miettimättä. Sitä on kyllä riittäny.
- Mä en useinkaan kestä sitä tollasena, se on niin hirveen kyynistä. Se tuntuu jotenki sairaalloiselta.
- Se on ehkä sitte oire sairaudesta, en minä jaksa sitä enää peitelläkkää. Mutta älä ajattele ettenkö minä surisi. Mulla ei oo vaan enää voimia pelkästään surra, mulla on voimia vaan sille että mä en oo hiljaa. Niiden lastenki takia, niiden piruparkojen takia joilla ei oo omaa ääntä.

- Mutta millaista hätää siellä täytyy olla, että on valmis tuollaiseen.. Mietihän, että millainen hätä se on, mikä tekee ihmisestä noin silmittömän vihaisen, että kuka vaan voi olla tapettavissa?
- Hädänkö sinä näet siinä motivaattorina pelkästään! Ei sitä saa puhdistettua kokonaan: vihaa se on! Pahuutta se on! Kaikissa meissä. Sellaista selittämätöntä, että se saa perheenisätkin napsahtamaan ja pistämään omat lapset roviolle. Näitkö sen uutisen, pari viikkoa sitten.. Että isä oli yrittänyt polttaa kotinsa, lapset siellä nukkumassa yläkerrassa..
- Muistan.
- Niin hätäkö siinäkin oli taustalla vain? En minä sellaiseen usko, vaikka uskon kyllä hätäänkin. Että jos jotain pitäisi nähdä, niin hätää toki myös tuollaisen taustalla.. Mutta ei sitä saa redusoitua siihen..
- Redusointi.. Niin kylmän analyyttinen sana.
- Se on hyvän kylmä, tarpeeksi etäinen.
- Niin pirun kaukanen. Just tuollanen intellektuellin turvasana. Siellä sen takana sä seisot ja ihmettelet maailmaa, myhäilet niin tyytyväisenä kun voit miettiä että miten kipeetä se on. Et uskalla tuntea, myönnä että et uskalla.

- Myönnän minä sen. Voisin myöntää vaikka loputtomasti. Mutta mitä se tunnepurku auttaa? Ei mitään jos ihminen tuntee silti olevansa itekseen maailmassa. Lopulta se tyhjään purkautuminen kääntyy itteensä vastaan ja muuttuu vihaksi, muuttuu tällaseksi munlaiseksikin katkeruudeksi joka ei pysty pidättelemään itteensä... En minä ymmärrä tätä maailmaa enää.. Meillä on nämä uskomattomat työkalut, ja mitä me niillä tehdään? Voivotellaan niiden kautta, kiljutaan ja raivotaan ja huudetaan.. Sellanen avaruuden tyhjiössä hehkuva mielettömän kaunis ilmiöhän se kyllä on; kokonainen elämä joka parkuu täyttä kurkkua... Mutta en siltikään ymmärrä että miksi me tavoitellaan tällaisia asioita, eikö tämä masiinan pyörittäminen näytä jo meille että me ollaan elukoina parempia ilman? Miksi helvetissä me halutaan tätä vaan entistä parempana, kun ne negatiiviset reaktiot, niien voimakkuus tulee niin selvänä jo naaman eteen! Kusturican leffassa sanailtiin jotain semmosta, että sota on sotaa siinä vaiheessa kun veli kääntyy veljeä vastaan. Nyt alkas se kuvio jo toteutua vähän kaikkialla..

- Parempiako muka oltais ilman näitä näyttöjä ja koneista.
- Joo, melkolailla. Uskon mihin uskon, enkä sille muuta voi. Tiedän vaan, että tätä kelkkaa ei käännetä..
- Ei käännetä ainakaan tuollaisilla sanoilla.
- Anna sitten paremmat sanat!
- Ei meistä kummallakaan niitä ole. Enkä mä usko, että sanat riittää. Mutta ei niitä pitäs jättää tuohon kulmaan, pitäs koettaa nähä vaihtoehtoja.
- Elämälle.
- Elämälle juuri.

- Kyllä sinä tiedät että mikä se vaihtoehto on, et vaan myönnä sitä itelles niinkun minä. Se mikä ihmistä vetää ni on näytöt täynnä sanoja, ja niiden sanojen merkitystä ei enää ymmärretä vaikka kuinka puhuttais, koska ne sanat ei oo enää kiinni elävässä elämässä. Ja jos ihminen ei osaa elää, ni ehkä se sitten alkaa vaan kuolla. Ehkä se alkaa vaan luhistua pikkuhiljaa omaan mahdottomuuteensa siinä ympäristössä, se on luonu koneen joka tarvis sitä selvitäkseen, mutta ihminen ei osaa enää huolehtia siitäkään lapsesta.

- Sun negaatio on niin lannistavaa, en mä ihan käsitä sitä että miten sä saat tosta elämäntahtoa luotua, vaikka siihen väitätki pyrkiväsi. Liekö se sitten mun sielu, ettei se täysin pysty siihen. Sun valo on tuollasta pimeään suuntaavaa, mulla se valo on tämmöstä kesään rauhottuvaa.
- Yhessä meidän täytys jotenki löytää kai sellanen valojen risteyskohta; että miten tästä kuolemaisesta valosta löytys reitti sun lempeyteen, ja toisinpäin.
- Mä uskon että se löytys tässä puhumalla.

- Elämällä se löytyy, ja eläminen ois kuolemaan oppimista. Sitä me ei vaan haluta. Me halutaan ikuinen elämä, mutta ei mikään kone voi antaa siitä muuta kun haavetta meille. Nukahdetaan käsi housuissa ja herätään housut paskassa. Ei se ehkä ole koskaan tämän kummempaa ollut. Aina on jossain lapsia tapettu, ja aina niitä jossain kuolee ihan muuten vain. Mietihän elämän prosessia jokasena sekuntina; kaiken aikaa tää uskomaton ihmisenki sisältävä kone vaan prosessoi kaiken ihan totaalisti, jokanen sekunti kaikki kuolee triljoona kertaa ja syntyy uuvelleen. Se meidän täytys hyväksyä jos meinataan jatkaa täällä pallolla olemista! Mutta tämä sotku joka nyt on käsillä.. Niin se on suoraa seurausta meidän kuolemattomuuden tarpeesta, selviämisen tarpeen eskaloitumisesta tappospiraaliksi. Pyritään ikuisuuteen niin kauan että se tosiaan saahaan.. Jotenkin sen näkee siitä miten kuoleminen saa näin globaalit mittasuhteet; että jotenkin kuolema hyökyy kaikkialta näkyville eikä siltä voi suojautua.. joku räjähtää suolikasaksi Mosambikissa, niin tiedät sen täällä perä-pohjolassa. Tää on hirveä tämmönen.. kuoleman singulariteetti melkein. Tähänkö me halutaan? Tätäkö me salaa toivotaan?

- Sulla on tommonen psykoanalyyttinen näkemys. Tai sä käännät sen halun toisteppäin, kauhuksi. Mutta ei se oo musta enää täysin relevanttia sekään pyörittely. Tarttis yrittää ennemmin vaan nähä ihmisii.. nähä maailmaa.. tajuta, että se o lähtökohta eikä pääteasema.
- Mä oon sitte junanlähettäjä. Meidän idealismi sairastui äkkiä hirveään tautiin, saattaapa olla että se idealismi itessään oli sairaus josta nyt ollaan toipumassa tällä hirveällä tavalla.
- Mitä sitten tulee sen jälkeen?
- Parempi kommunismi ja pahempi fasismi. Ehkä ne jos jotain. Vaan miten sellanen paremmuus löytyy, kun ei ole enää selvää kuviota ihmisen elämällekään. Ei ihmisen elämän arvo enää ole mikään itsestäänselvyys; jos sitä ei voida laskea, niin se on jo turhanpäiväistä. Tiiätkö mihin se johtaa? Tiiätkö mitä se on? Se on sitä, mikä siellä tämänpäiväsessä tappajassa heijastuu. Sen ilmiön yks pää on helvetin valosaa pepsodent-hymyä jonkun juoksijan instagram-kuvissa, ja sen toinen pää on sitte silpoutuneen lapsen kasvot, joita kukaan ei näe eikä tiiä. Se on tää aika; tää meidän tyhjä aika. Meidän pitäs jotenki ratkasta se. Vaikka sitte sillä kommunismilla, perkele sentään.

- Se on ihan totta, että kyllä nämä kaikki on enemmän oireita kun mitään muuta. Jokasella Pekalla pimeimmässä lapin siimeksessäki on siitä ajatus, sellanen fiilis, että nyt ei oo mikään kohdallaan ihmiskunnassa.
- Kyllähän sen tuntee, ettei voi mihinkään paeta. Ei oo nämä kotiretketkään enää vanhan veroisia.
- Sitä ei pääse enää pakoon, kipeetä. Ei huvita ryypätä, ei riehua, ei juhlia. Ei mitään. Ei siellä oo mitään.
- Eikä oo eutanasian toteuttajaa kipuihinsa vajonneelle.
- Tarvittas joko kunnon lääkäri tai teloittaja, tai ehkä sama tyyppi yhessä ihmisessä. Ottaako tuosta enää selvää lopulta, että onko se murhaa vai hoitamista...

- En minä oikeastaan usko, että tätä ongelmaa ratkastaan ihmisinä, tai ainakaan vanhoina ihmisinä. Tää on ihmiskunnan murrosikä tai sitte hautajaissoitto. Jos me elää halutaan, niin sitten pitäs elää kuoleman kanssa. Jos me halutaa ikuisuutta, nii sitte pitää hyväksyä se, että se on sallittu ehkä vaan planeetoille ja tietokoneille, mutta ei millekkää tällätapaa inhimilliselle ja tuntevalle...

- Mietipä sitäkin, että jos tätä käyrää jatketaan, niin sen looginen päätepiste ois kuoleman tuotteistaminen. Että ihmisen kuolemasta tehdään tehokasta; Ihan samallatapaa mitä nytki liukuhihnalla tehtaissa hyödynnetään jokanen pikku osakin niistä ruoaksi menevien eläinten raadoista, ni siinä sitte ihminenki prosessoitas viimesellä matkallaan.. Sitähän natsit ajatteli kai vähän tiedostamattaan jo.. Että turhia juttuja ei saa maailmassa olla, roskat pitää kierrättää vaikka sitte lampunvarjostimiksi. Se pyrkimys hyvään ja siistiin ja puhtaaseen elämään ilman jätteitä on fasismin maailma, se on kuollu maailma jossa on vaan ykkösiä ja nollia ilman mitään kauneutta...
-Käsitystä kauneudesta.

- Sama asiahan se on. Ihminen on se joka asiat estetisoi, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
- Estetiikan taju ois sitte ehkä se, mikä meidät täällä pelastaa. Vitunmoista vaan pistää maailma taiteilijoiden harteille, mietipä tinneripäätä titanicin kapteenina...
- Ei se oo pelkkä taiteentekemisen kysymys, vaan ihan ihmisen estetiikan laajentaminen koskettamaan muutaki kun juttuja jotka se suostuu hyväksyyn taiteeksi. Tai tavallaan tuomaan ihmisen spektriin maailman esteettisyys sinänsä; että me ollaan täällä vaan ehkä taitavia arvioijia mutta ei minkään merkityksen lopullisia sanojia. Että maailma pukkaa kaiken aikaa jokasessa kasvissa jotain ihmeellistä sinänsä, eikä sitä merkitystä pysty mikään muuttamaan vaikka kuinka relatiiviseks tekis. Ihmisrelatiiviseksi.
- Saatanan hankalaa vaan muuttaa sitä ihmiskeskeisyyttä, ku ihminen on globaalisti merkittävin elukka.
- Tässä vaiheessa tietty on, mutta mikrobeista meki koostutaan. Sitte kun ne rupee kapinaan ni aika äkkiä loppuu meidän presidentinvirka.

- Mutta nyt ollaan sitten taas fasismissa, sellasessa maailmassa jossa estetiikka on pelkkää voimankäyttöä.
- Eikä kukaan taaskaan tiedä, että mitä keskitysleireillä tapahtuu. Kukaan tiedä ees, että niitä on jo olemassa.
- Onko? Missä? Täälläki?
- Ajattelepa sitä, että onko. Eikö tunnuki pahalta, kun ei voi olla täysin varma.
- Sen takia pitäs valpastua. Olla valppaana. Olla lannistumatta. Tuntee itteään ja lähimmäisiään, lähintä maailmaa hemmetin tarkasti. Ehkä se ois parasta mihin kukaan pystyy.
Perjantain Keskeneräiset Lauteet.

Pistän hetkeksi kasvot käsiin. Tunnen... tunnen mitä tunnen. Kiukaalle sihahtaa löylyä. On pimeää, oudon kaunista täällä saunassa.

- Van se on taas tapettu, Nitsassa. Kaheksankymmentä.
- Joutihan nuo mennäkki.
- No se on sulta tuttu vastaus.
- Minä en ole ainu joka niin aattellee. Tässä maalimassa kaikki ajattellee kuolemaa, salaa tekevät sen makkuuhuoneessa tai sitte onnellisen rehellisesti tässä näi niinku minä; saunassa kaverin kanssa. 

Lisää löylyä. Hetken hiljaisuus.

- Miten sinustakin tuollainen tuli? Lapsena kateltiin tuolla puronrannassa sammakonpoikia, että niistähän kasvaa vaikka mitä. Nyt sitten toivot että kaikilta nirri pois. 
- Ehä minä sitä toivo. Tässä maailmasa on vaan se ylitepääsemätön pohja, laki, jotta asiat kuolee ja katovaa.
- Ja mitä se laki määrittää sitte?
- Oon minä sen nähny. Ihmettelihän minä niitä poikasia jo sillonki, samasta kulumasta. Että eikö nuo kasva että kuolevat.
- Nii, van että mitä se merkkaa sitte elämän kannalta, noin niinku elämässä asenteellisesti kun nuin ajattelet? Ei tuo taija palijon ihmistä onnelliseksi tehä.

- Ei se onnea kiellä. Tekeepä vaan perspektiivistä ehkä kestävämmä. Sellasen, että se kestää sillonki, kun menettää ihan jokasen asian. Se on ihmisen elämässä pakko sisäistää se asenne, tavalla tai toisella. Sinä kohtaat sen silimästä silimään aina; Minä näin sen ekan kerran kun kattelin ukin ruumista arkussa sillon kakskytä vuotta sitte. Että tuossa se on ihmisen järki oikeassa olemuksessaan; tullu takas täydelliseksi. Kun se on kato puhtain tila ihmiselle. Sitä me oikiastaan haaveillaan, että ois vaan täys nollatila ja rauha.

- Ja eikö elämäsä sitte rauhaa saa? Semmosta kuolemallista rauhaa?

- Ei varmasti. Ei semmosta mistä haaveillaa.

- Minäpä en tiiä tuosta. En tiiä. Ehkä se on sitten tämänhetkisen kulttuurin vika, ko ihmiset ei ossaa vaan ajatella että oisi moniaki numeroita olemasa. Ettei tarvi aina mennä sen ykkösen ja nollan kautta. Mutta luulen kyllä, että ei tuo päje jokaseen suuntaan. Kyllä minä ossaan olla ihan rauhassa ainaki, oon aina osannu. 

- Taitaa olla tuo tualismi melekei keenissä kiini. 

- Keenit ja kulttuurit... Se ja sama, vaihtoehtoja pitäsi nähä elämän rauhalle, ja kuoleman rauhalle. Se ei oo niin, että ihmisen tarvis löytää rauhaa joka ois apsoluutti. Ei me oikiastaan ees haluta apsoluuttia, van tämmöstä löylynpiiskaa aina välillä. Että kirpasee oikialla tappaa ja saa vähän tuntea että oisi vapaa valinta sen suhtee. Että minä nyt.. nuin.. heitän tämän löylyveen, nii se on minun oma valinta.

Sihinää, vesihöyryä kohoaa katonrajaan.

- Niin, mutta oisiko sitten mahdollista sellanen.. Kun nuo tuntuu niin pieniltä valinnoilta sitte.
- Mistä syntyy isot kuviot? Kaikki pienet valinnat ellää samalla pallolla. Kaikki valinnat ellää, ja kun ne ellää, niin ehkä ne ossaa myös valita sellasen elämän, joka kestäsi tuon kuolemanki paremmin. Kestäs sillä tappaa, ettei tarvisi ajatella kahen reiän kautta... 

- Mutta oisiko sellanen elämä sitten jotenkin onnellisempaa? Sittenkää?

- En tiiä, en tiiä ossaanko sanoa.. 

- Vaan entä jos joku tulee ja tappaa yht'äkkiä sinut? Ajaa tapporekalla päälle kun oot menossa ravintolaan lounaalle vaimon kanssa. Ajaa justiisa jotenkin sen takia, kun oot niin pirun onnellinen! Elämästä on tappajalle jääny kätteen se 30 vuotta täysin ajateltua elämää; Miten meistä on oikein tullukkaan tämmösiä, että luullaan ajatuksen vaan riittävän, että se oisi niinku vaan sellanen taitolaji, tämä elämä... Se ei oo sitten paljon minkään väärti, jos se ei ossaa tehdä ittiään. Että jos ihminen ei ossaa ellää. Nii sitten se tyyppi voi ajatella, että samahan se on pistää kaikki hengiltä, jotenki käänteisesti näyttää se, että jos en ossaa ellää ni ossaanpahan ainaki kuolla! 

- Meinaatko, että se oisi niinko peilikuva siitä kauneudesta vai mitäkä?

- Jottain semmosta. 

- Usseimmat ihmiset ei kuitenkaan taija nuin julumasti ajatella. Ihmiset on semmosia, joille elämä on vaan semmonen hämärä sosiaalinen taitolaji; että missä minä nyt saan näyttää hierarkiassa omat lahjani. Se on minusta ihan ok homma, paskaaha siinä o aina ja luusereita riittää, mutta siinä pittää sitten vaan tehä turvaverkot kestäviksi, ettei ne ihan tappamaan ala. Ittiäänkään.

- Ja jos verkko pettää, nii mitä sitte? Poliisillako hoidetaan? En minä oikiastaan kuitenkaan ihan tuosta puhunu. Jotenki tuntuu että tässä ollaan osaksi samalla viivalla. 

- Samalla lauteella.

- No silläpä. Mutta että meiltä on jotenkin hävinny se ajatuksen kannattelija tässä. Hävinny se ajatuksen kautta, että miksi me ylipääsä ajatellaan. Pitäsi ottaa elämästä ote, tuntia se käsissää, naamalla. Sensuuntasta juuri, että tuntisi enemmän mitä ajattelisi, tai ossais paremmin ajatella mitä tuntee. Siinä ei sitten ne häviäjätkään ehkä haluaisi niin tappaa kettään.

- Siltikkää me ei kumpikaa taijeta pystyä sitä sitten ihmiselle antamaan, semmosta suuntaa. Että alappa tehä näin eläkä aja pommirekkaa ravintollaa. 

- Eipä juuri. Ja miksi? Jotkut sannoo että keenit, jotkut sannoo että kulttuuri.. Miten perkeleessä meistä on isossa mittakaavassa tullu tietynlaisia, että sielä on sitte pakko yhellä tuolla tappaa ruveta ja nitistää porukkaa? Pakkohan siinä on olla joku suuntaa-antava juttu? 

- En tiiä. Se o tämä maailma mikä ohjaapi. Täsä maailmassa se vastaus on pakko löytää. Siitä oon kyllä varma.

- Se on elämän ja kuoleman kysymys.

- Meijänki?

- Meijänki.

Molemmat nousevat ylös lauteilta hiljaa. Askeleet johtavat ovelle. Tulee pimeää.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Ihmisen yksinäisyys. Kuljen pihan poikki saunaan, vaaran huipulta kenties laskeutuu tuuli oksiin. Kuulen sen, itsekseni. Tuo ääni ei sinänsä ole viesti, mutta se ei voi olla omassa mielessäni muuntumatta viestiksi. Se on luonnon puhetta, puiden puhetta, maan puhetta. Miksi ajattelen näin? Ei, en vain ajattele vaan tunnen; Tuuli ei ole pelkkää mielenliikettä, vaan sivelyä iholla, mikroskooppisen pienten aaltojen sivelyä korvien käytävillä. Elämän monet tasot signaloivat toisilleen; hämmennys ja ihastuneisuus on sitä, että jokin pieni vastaa toiselle yhtä pienelle, ja noista molemmista sinkoaa kuin suorana tulipilarina viiva korkealle taivalle... Kuva on täydellisen kaunis, mutta se koostuu sirpaleista.

Pienille muurahaisille olen käytännössä näkymätön, suuruuteni on niin massiivista että minusta muodostuu heille vain todellisuuden yksi rakentava elementti. Kuin aurinko, kuin kuu. Samoin tämä kaikki itsenikin ympärillä katoaa suuruuteen; En huomaa enää maailmaa, koska sen rajat häviävät kilometrien taakse. Mittakaavat muuttuvat nopeasti hämäriksi pilviksi, supistuvat ja venyvät horisonttiin saakka ja katoavat.

Katoaminen ... Se näkymätön joka pitelee asioita kiinni, ei ole lainkaan tyhjää. Kätemme, korvamme, silmämme, aistimaailmamme vain rajoittuu niin nopeasti, että arvelemme äkkiä kaiken valonkin olevan vain oman ajatuksemme tuotetta.

Eikö yksinäisyys tule tuosta rajasta, siitä että tuuli tarvitsee myös etäisyyden jonka ylittää ihmisen keholle?

Saunan kuistilla katselen heinikkoon. Hyönteisiä keinuu lehdillä, aurinko siivuttaa lehtien varjolla metsää. Yhteydet, nämä yhteydet. Mikä ihmistä pitelee kasassa? Sekulaarisuus ei vielä kyennyt vastaamaan tähän kysymykseen; Jos uskonnot olivatkin ihmiselle epäonnistunut projekti, niin ei niiden menetykselle ole löytynyt korvaajaa. Markettiliberalismi onnistuu ainostaan tekemään lattean variantin Jumalaan uskomisesta. Tämä on jokseenkin nöyryyttävää huomata; Mitä enemmän ihminen vapautuu, niin sitä enemmän hän käyttää vapauttaa yksinäisyytensä hälventämiseksi. Meistä tulee yksilöitä jotka ovat täysin riippuvaisia ja riippuuntuneita siitä verkosta, joka heidän statustaan luo. Ilman tuota järjestelmää ei ole enää egoa, vaan soperteleva lapsiparka, joka kai ennemmin alistuu vaikka itsemurhaan kuin kohtaa oman mielensä pimeitä sopukoita... Niin, kuinkahan pitkälle tätä jätevuorten varaan rakentuvaa itsenäiden lapsien palatsia voidaan kyhätä?

Aikuinen ihminen tuskin on kuitenkaan kekseliästä apinaa parempi. Surullista! Suru iskeytyy vatsanpohjaan, kiemurtaa siellä kuin joku outo eläin, musta käärme. Surun pimeä olento, jota emme saa koskaan kiinni, mutta kuinka herkästi ja nopeasti se nöyryyttääkään meidät. Vuosituhat toisensa jälkeen olemme yrittäneet tavoittaa tuota hämärän henkeä maailmassa jossa elämme.

Mutta on aivan kuin Jumalan hävitessä ihmisestä olisi kadonnut jonkinlainen turvamuuri, jonkinlainen pidike, jokin lopullinen lapsuuden rajoite. Mutta paluuta ei ole; konservatiivinen tarve, usko siihen että olisi mahdollisuus kääntää suunta takaisin maailmaan, jossa rajat olivat selviä, vähemmän individuaalisia ja ennaltamääritettyjä... Ei, sinnekään emme pääse muuta kuin tulevaisuuden hävityksen kautta. Jos nyt hävitystä tapahtuu, jos tämä nykyinen hävityksemme siis eskaloituu siihen pisteeseen.

Konservatiivinen mieli täyttää minut epäuskolla; siinä on jotakin kasvavan murrosikäisen pateettisuutta. Kun ihminen on tajunnut jotakin maailmasta, ja tahtoo vastustaa sitä fantasialla.

Emme vain edelleenkään tiedä mitä tehdä omalla paskallamme. Huuhtelemme vessan, pesemme kädet, mutta ihmisenä olemisen lika ei vain katoa mihinkään; Aina löytyy uusi roskatunkio, jota ei voida käsitellä. Ei, useimmiten me vain ajattelemme sen kaiken pois, yritämme ajatella. Teknologiamme kehittyy ikäänkuin peileiksi omalle mielellemme; Kuinka kauniita olemmekaan siellä, virtuaalitodellisuuden estradilla, kuinka kaukana olemmekaan pesäkolostamme jossa hiki, veri, tuska ja kärsimys edelleen virtaa. En voi olla ajattelematta, että lopulta jäljelle jää kauneus ilman merkitystä ja merkitsijää, pelkät upeat marmoripatsaat ja loistavat ruudut, joiden valkeata hehkua ei enää ymmärrä kukaan. Ymmärrys on toissijaista, kenties vain äly on arvokasta? Mikä hirveän outo tapahtuma onkaan tämä olemassaolo; liian suuri puhtaaksi vahingoksi ja samalla liian pieni muuttaakseen suuntaansa suuremman tiedottomuuden ja laillisuuden verkostossa...

Planeettojen, tähtien, pienten hiukkasten, kaiken tiedottoman materian liike on objektiivisesti tarkasteltuna lukemattomasti todennäköisempää ja vankempaa kuin ihmisrodun ja elämän itsensä. Aivan kuin itsekin koostuisimme suurelta osin vain kuolevasta ja kuolleesta materiasta. Elämä on loputtomassa kosmoksessa poikkeus, yksi elämä vielä mielettömämpi poikkeus. Kun sitä ajattelee, niin yksilön mieli täyttyy kauhusta ja sokeasta kauneudesta.

Onko tyhjyys sitten mieluisampi suunta ihmiselle? On mahdoton ajatella maailmaa, jossa ei olisi ihmistä, siis ei edes ihmisellisiä ajatuksia. Oleminen jatkuu ilmankin meitä, se on totta... Mutta: Metsän hämärässä varjossa, istun ja tunnen miten tuuli liikuttaa minua. Minä otan vastaan tuulen viestin, oma kehoni kertoo siitä runon. Olen yksin, maailma, olen sinussa yksin.
Mitä meidän tulisi tehdä?

Tämä muistaakseni V.I. Leninin esittämä heitto, kysymys, pohdiskeleva vitsin-alku on jäänyt mieleeni pyörimään? Ajattelen sitä usein monesta mittakaavasta katsellen; Tänään, kainuun metsikön vieressä hahmotan sitä hyvin pieneltä spektriltä. Täällä ei nimittäin ole juurikaan subjekteja joista voisi puhua monikossa. Pitää siis useimmiten kysyä tätä kysymystä vain itseltään: "Mitä minun tulisi tehdä?".

Kun tuollaisen kysymyksen esittää ihmisenä itselleen, niin herkästi päätyy umpikujaan. On aivan kuin ihmisen järkeä ei olisi tehty itseanalyysiin. Osaamme kyllä laskea tulitikkujen määrän tulitikkulaatikoista ja huomioida, että taivaankappaleet kiertävät avaruudessa täsmälleen tietyllä tahdilla, mutta päänsisäisen nollan havainnointiin ei laskutikkumme riitä. Useimmiten huomaamme, että olemme itse se nolla jota yritämme laskea. Sen jälkeen seuraa pitkiä tuijotuksia taivaalle. Sataahan siellä. Käsi alkaa hamuta ristikkolehteä. 'Tämän osaat paremmin'.

Illalla on ristikot täytetty, tosin yksi kinkkinen jäi täyttämättä. Se yksi pitkä joka muodostuu muista sanoista. 'Mika *äkkinen on formulakuski*. Tiedät oikean kirjaimen, mutta kun korjaat sen, niin huomaat että yhdistävä sana on väärä. Ei ole virkaa pyyhekumillekaan, koska tottakai ristikot pitää täytellä itsevarmasti mustekynällä.

Sinne joutaa sekin lehti, odottelemaan uuninsytykkeeksi päätymistä vanhaan pahvilaatikkoon.

Noin.

Ja samantein alat miettiä, että mitä sinun tulisi tehdä.

Et pääse pois, pakoon, ehei. Ehkei sinun kuulukaan päästä; onhan lähimmälle Teboilin huoltoasemalle ainakin 14 kilometriä matkaa ja kyyditsijät vähissä. Asetut siis riippukeinuun ja alat haaveilla; Vaimot, tyttöystävät, poikaystävät, pomot, johtajat, äidit, kaikki elämäsi menneet ja tulevat vanhemmat kulkevat rönsyävänä kavalkaadina mielesi estraadille, välähtävät teatteriesitykseen omissa rooleissaan joiksi he ovat mielesi sisällä muodostuneet.

Mutta tuo ihmiselämän maskillinen runsaus pelottaa sinua äkkiä, nuo hahmot eivät tunnukaan niin ystävällisiltä.

Ekspressionistinen silmämeikkinsä tummuus, lommottavat posket, tökerösti nykivät jalkansa ja kätensä, ektoplasmainen kuola suupielessä.. Nämä eivät ole eläviä muistoja, vaan eläviä kuolleita muistoja, ja ne janoavat sinun aivojasi ja mikä pahinta, oman pääsi sisällä.

Yrität paeta heitä juoksemalla sisälle kesämökkiisi, mutta tuo lannistumaton sielusi zombi-terminaattori-lauma tulee jäljessäsi järkähtämättä. Alkavat riuhtoa ovea, hakata ikkunoita, yrittääpä yksi isä sahata moottorisahalla sisäänkäynnin saranoitakin rikki. Salpaat luukkuja minkä ehdit, mutta lopulta nuo egon haamut ja kalmot tunkeutuvat sisälle, tarttuvat kurkustasi kiinni ja karjuvat kovalla äänellä: "Miksi et tee sitä mitä sinun kuuluu!?"

Havahdut hereille painajaisesta. Kainalot hiessä, mutta onneksi sentään kesäpaita päällä. Toivottavasti naapurit ajattelevat että lämmönhän takia sitä... Katselet ympärillesi. Eihän täällä edes ole naapureita, pelkkää metsää. Mutta jotain pitää pelätä, jotain kuuluu pelätä. Pelon dynamomainen lonksutus ja ritinä pääsi sisällä ei lakkaa, vaikka yritätkin lakata polkemasta. Ehkäpä jos kaataisit hieman alkoholia siihen ilkeään moottoriin, niin päättyisikö sen liike? Painat kasvot alkoholikaapin lasia vasten, niin pitkään ja raskaasti, että lopulta lasi on aivan hämärtynyt hengityksestäsi. Mitä meidän tulisi tehdä?

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Unelta maailma tuntuu toisinaan,
   vaikkei sitä saisikaan kiinni.

Siis tunteakseen täytyy tarttua,
      ottaa käsiinsä
      jotakin, ojentautua,
      kurottautua kohti olevaa.

Siellä se on, kuin
   vesiputous, jolle pienet
   metalliset pisarat
   kilisevät sormenpäiden
   soittimia pitkin,

....

ihminen helisee, ei ääni yksin,
ihmisen kädet soivat, eivät kädet yksin,
ihmisten ajatukset soivat, eivät
yhdet ajatukset koskaan yksin.

Vaikka yhdeltä unelta maailma tuntuu
toisinaan, vaikkei siitä saisikaan
koskaan kiinni, niin tunteakseen sen
täytyy tarttua, ottaa käsiinsä jotakin,
kurottautua kohti, toista, olevaa.

.... --

Kirkas puusto on merta vasten.

Yöllä taivas saa olla meri, merkki
siitä että katseelle riittää horisonttia,
jotakin aavaa jota kohti avartua.

Ja entä meren tumma kohta, se
pisteiden kuohu joka jää aaltojen
sävyiksi, tarttuu lakanan poimuiksi?

Lakanalle laskostetaan vuoteenmuodot,
merelliset kohoumat, joita keho
vyöryttää huokauksillaan sinisestä,
ja sieltä sinisestä syntyy meren

tumma kohta, se on yhtä
kuin sielu; kun sitä katsoo kauan,
se alkaa kaiken hengen
             uneliaasta hiljaa heijastaa ...
On surullinen aika, olla
tämä sama lähtökohta.
Sillä äkkiä minun pitäisi
seurata sanaa kotiinsa.

Mutta kotonaan odottavat
aina samat asiat; että pöytä on
tyhjä, tyhjät ovat astiat,
ja minun pitäisi tietää mihin
vein sanojen kaiken ravinnon ...

En minä tiedä mihin piilotin
kullan, hohkan, ei sitä minulla
ollut edes käsissäkään
ennen tämän kaiken alkua,

lähden siis takaisin
maailmaan tapaamaan
toisia ihmisiä, antaakseni
itseni heille uusiksi
kultaisiksi sanoiksi,

ja te nälkäiset syötte kaiken
mitä en ole, ja ihmettelette
sitten miksi olette yhä nälkäisiä,

Koska te syötte vain käteni ihoa,
ja luulette sitä rakastavanne.

Minä kuoriudun ulos teistä
silti, lintuna syvältä maailmasta
minä lennän kohden sanaa,
mutten ketään, mutta kaiken.
En tiedä miksi olen täällä,
mikä tämä onkaan; maailma, ehkä.

Onhan koneita täällä, riittävästi
maailman perustusten pitämiseksi.

Ne voivat olla olemassa vielä, kun
me olemme lopulta heränneet,
mutta olimmeko me olemassa
lainkaan tässä unessa?

Ei kuitenkaan ole juuri muuta,
ei puun juurella ole muuta
kuin toivoa, sitä pientä tunnetta
joka valtaa mielen ennen unta.

Aina lapsen kasvot ovat
painautuneet vasten toista.
Kaksitoista kellonlyömää yli yön.

Minä kysyn mistä aamu alkaa,
eikä vastausta kuulu, ainakaan kellolta.

Sinäkin etsit vain peittoa korville
ettei kysymystä tarvitsisi etsiä.

Oma mielensä on ihmisen lohkare,
outo vuori siitä kun se kasvaa.

Outo siitä, että kun sen ylittää,
niin se on pieni; hyvin mitätön.

'Tuolla toisen taivaanrannassa
on hyvä vuori, parempi,
sen ylitän hyppäämällä omaltani'

Ja samalla yö rohkaistuneena
ottaa askeleen lähemmäs,
tarttuu aikaa käsistä,
ja ihminen jää siihen välimatkalle.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Pitäisikö käydä suihkussa, peseytyä
että voi olla kaupassa järkevän näköinen.

Mutta entä jos ihmiset näkevät miten pahoin
todella voin omassa mielessäni, etten
pysty peittelemään kahdeksasta  neljään
yörytmiäni, peittelemään sänkeä,
kalpeata ihoa, onnetonta ryhtiä, nykiviä
polvia, kankeaa katsetta, vatsakipeää,
pääkipeää, hämärää olematonta kolotusta ...

ja sitten minua halveksitaan,
ja sitten minut tuomitaan,
ja sitten minä saan syyn olla kotonani
kahdeksasta neljään yöllä
ja rakastaa itseäni.

surullistahan on ehkä eniten se,
että olen oppinut RAKASTAMAAN
tätä elämää jossa on harvoin mitään
suurta hyvää ... olen oppinut
RAKASTAMAAN tätä elämää niin,
että olen valmis menettämään
suuremman? kauniimman? rakkauden
sen takia, että voin katsoa peilistä
omia vanhenevia kasvojani,

(kauniit kasvot ne ovat,
 ...
yhden rakkauden takia.)

Mutta mitä muuta toisten ihmisten
edessä oleminen
lopulta on, paitsi häpeälle altistumista
ja sen voittamista?

Kiitoksen sisälle kätketyn piikikkään
ruusu-nivaskan käsittelyä
hellävaraisilla höyhenensivelyillä
ja vasaran iskuilla.

En minä pääse eroon häpeän tunteestani,
se vainoaa minua, määrittää
lapsenkasvoisena perkeleenä jokaista
pienintäkin elettäni.

Enkä minä aina jaksa olla hyvä isä sille lapselle,
me molemmat huudamme päät täynnä kipeää
että tätä elämä on. Me huudamme ja huudamme,
ja emme näe että välimatkaa ei tarvitsisi pidentää,

että lopulta se vallihauta on hauta
jota huutaminen luo rakkauden välille ...

tahtoisin vain hetken verran kaivautua
rumuudesta takaisin todelliseen päivään.

Minä nimittäin muistan että sellaisia päiviä  
oli, ne olivat todellisia

(vaikkei kukaan ymmärtäisi mitä todellisuus on
minä tiedän...
...
rakkauden takia.)

Keitän kahvia. Käyn suihkussa, hetken päästä
olen jo ulkona.
On hirveän vaikea kirjoittaa, tuoda asioita esiin
edes jokseenkin kauniisti.

Yömyöhältä vironneet hienot esineet näyttäytyvät
aamulla, paljon myöhemmin, rumilta
pölyisiltä muistojen jätteiltä jotka ovat kaukana itsestäni.

Enhän minä enää toivoisi sanoilta itseäni,
että ne olisivat minun jatkeeni,
mutta toivoisin niiltä kyllä tiettyä kiitollisuutta,
tunteen että ne kestävät maailmassa,
että olisin antanut niille jotakin hyvää.

Mutta sanani eivät koskaan katso minuun.

Hyvin harvoin olen tässä elämässä saanut asioita
silkalla ystävällisyydellä;

ennemminkin olen joutunut kätkemään oman varjoni
pehmeän kiven sisään, jota toinen voisi sivellä
tunteakseen itsensä. Tunteakseen pohjattomasti,
että pinta, nimi, on tyydyttävän sileä ja kaunis asia.

Nautinto! Piikikkäitä hetkiä on väistämättä riittänyt,
ihmisen syntyinen vaurio on vuotaa kipeää
juuri sillä hetkellä kun arvelee paljastuneensa. Tietenkään,
ihmisestä ei paljastu sinänsä mitään uutta.

On vain erilaisia tapoja tulla näkyville, nousta
auringon lailla horisontista. Mutta valo
ei katoa. Ei edes vaikka ihminen katoaisi.
Ei edes vaikka kaikki katoaisi, vailla nimiä.

Mutta en ole tuonut itseäni toisten eteen ollakseni kaikki,
tai edes useinkaan ihminen, se tai tuo nimellinen olento. Ei,
minun merkitykseni on pienuuksissa, vähyyksissä,
puutteissa ja kuorissa jotka luulevat olevansa kaikki mahdollinen.

Valitettavasti sillä harvoin saa ystäviä,
sellaisia ihmisiä jotka eivät välitä
suuremmin muusta kuin auringonnousta.

Mutta:

Ainakin auringonlaskut ovat uskomattoman kauniita.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Joki menee kaikkialle. Vaikka se veisi pois
kaiken, siinä voi peseytyä. Vasta peseydyttään,
kun suuri lämmin on pyyhkiytynyt pois,
voi käsittää miten hyvältä tuntuu hengittää.

Vasta kun on upottanut kasvonsa niin syvälle
uneliaaseen syvyyteen,
että ei enää kuule, ei enää tunne sitä otetta
jota tuo toinen antoi. Vasta sitten voi
pintaantua, olla.

Hengityksen pyrähdys on käydä syvällä
ja tulla rantaan. Kuulla lasten, jonkin
lapsuuden ääni jostain lähistöltä, ja ajatella
että se on kutsu johon voi aina vastata.

Vain hellyys jää pinnan alle, vain lopulta
hellyys.
Suuri hymy peittää ihmisen hetkeksi varjoonsa,
kaikki menee lävitse.

Myös minä rakastan, mutta rakkauden kohtalo
on tulla kesän hävittämäksi.

Siksi usein, nyt, kuljen täällä
yksin vehreiden puiden alla
ja ymmärrän miksi rakastin.

----------------------------------

En ole kenenkään, en minkään,
minun sieluani ei näy, sitä suloista hallusinaatiota.

En minä haluaisikaan sen näkyvän,
ettei joku ehtisi ottaa siitä jo kiinni,
ryöstää sitä suloisiin tarkoituksiinsa.

Minä haluan pienten hiukkasteni jatkavan
omaa nestemäistä matkaansa,
oman nimeni meressä, mutta nimettöminä,
nimettömämpinä.

----------------------------------

Olen oire sairaudesta. Elämän kehon nykiminen
jatkuu kuin aallot kävisivät
suolaisina odottavalle kielelle. Hiekan karheus
lunastaa kipeyden, jonka mitta
ei riitä tyrehdyttämään itseään.

Se on surullista, olla meri,
jonka aallot toistuvasti työntyvät
odottavan rakastettunsa syliin.

Se on surullista, murtaa lukot
jotka arpeutuvat avaimesta
joka on tarkoitettu totuudelle.

Kaunista siltikin nähdä meri. Tulla sen kutsumaksi,
olla siihen ojentautunut, mutta lähteä.
Lähtiessään parantua? Suurempaan suruun,
siihen valoon joka tulee ikävästä.
Olkoon kantamista kaaoskin
joka ei jaksa enää hetkeä enempää edetä,

olkoon kesään sidottua tämäkin
kipeä johon huolettomana jaksaa herätä,

herään kantaakseni sitä kaikkea,
nostan kipeänä syliin ja pitelen,
se on outo lapsi, näkee yölläkin
kaiken taivaan, ja minä kysyn

"Tiedätkö mikä nimesi on?" ...

---------------------------------

Itsestäänselvää on hämärä, se on puolet
siitä mitä emme osaa odottaa;
puolet hiipuu toiselle puolelle, se ei
tiedä meitä, me olemme heidän peilinsä.

Olemme heidän kaipauksensa kohde.

Entä jos peilin laittaa toisensa eteen?

En tiedä. Niin vain käy: Kuolemme.

----------------------------------

Se on siru päivittäisestä ajasta,
jota pitelee kuin okaa kädellä;
miten se hehkuu kultaa kämmenellä,
eikä sitä malta pistää viileään
jota on kasvattanut kauan itsessään.

Siinä ihminen odottaa kädet taskuissaan
tuolta saapuvaa kyytiä;
sen ikkunat ovat valosta näkymättömät,

Ettei oikeastaan tiedä kuka kuski on.

Kun pääsisi viileään, pois täältä
hirveästä maisemasta, siitä odotuksesta
mikä kestää kaikki vuodenajat,

Mutta aina kesällä hän saapuu,
ja vie meidät takaisin.

Emme me kuulu sinne mihin olemme tulleet.

------------------------------------

Nyt tuuli pistää itsensä ikkunoista sisään,
ja tuo mukanaan kaiun isästä.

Isän kädet työskentelevät yhä, puiden säleitä
on aamulla jäänyt rannalle kierteilemään.

Kaikki yöt on hänen pitänyt tehdä töitä.

Nyt kun avaan ikkunan, aurinko nousee
kuulen, näen.

Isäni teki kaikki yöt aamuni venettä.

-------------------------------------

Minun on hirveä kiire juosta tämä väli
näkemään sinut uudelleen.

Hirveä tie erottaa meidät toisistamme,
sen sisällä on harmauden mekanismeja
jotka sulattavat itseensä ajalla
kaiken mitä haluan sinulle kertoa ---

Sinäkin tahdot uskoa tiehen, siksi kuljet sitä,
ja minun täytyy kulkea pitkä matka
kaiken yön ja aamun vihollisia vastaan,
että voisin tavoittaa sinut ennen loppua.

Sinuna olen kulkenut kauan eteenpäin,
minuna olin aina jäljessäsi.
Vasta kun käännyit taaksepäin, näin itseni,
ja tässä syleilen itseäni.