Pitäisikö käydä suihkussa, peseytyä
että voi olla kaupassa järkevän näköinen.

Mutta entä jos ihmiset näkevät miten pahoin
todella voin omassa mielessäni, etten
pysty peittelemään kahdeksasta  neljään
yörytmiäni, peittelemään sänkeä,
kalpeata ihoa, onnetonta ryhtiä, nykiviä
polvia, kankeaa katsetta, vatsakipeää,
pääkipeää, hämärää olematonta kolotusta ...

ja sitten minua halveksitaan,
ja sitten minut tuomitaan,
ja sitten minä saan syyn olla kotonani
kahdeksasta neljään yöllä
ja rakastaa itseäni.

surullistahan on ehkä eniten se,
että olen oppinut RAKASTAMAAN
tätä elämää jossa on harvoin mitään
suurta hyvää ... olen oppinut
RAKASTAMAAN tätä elämää niin,
että olen valmis menettämään
suuremman? kauniimman? rakkauden
sen takia, että voin katsoa peilistä
omia vanhenevia kasvojani,

(kauniit kasvot ne ovat,
 ...
yhden rakkauden takia.)

Mutta mitä muuta toisten ihmisten
edessä oleminen
lopulta on, paitsi häpeälle altistumista
ja sen voittamista?

Kiitoksen sisälle kätketyn piikikkään
ruusu-nivaskan käsittelyä
hellävaraisilla höyhenensivelyillä
ja vasaran iskuilla.

En minä pääse eroon häpeän tunteestani,
se vainoaa minua, määrittää
lapsenkasvoisena perkeleenä jokaista
pienintäkin elettäni.

Enkä minä aina jaksa olla hyvä isä sille lapselle,
me molemmat huudamme päät täynnä kipeää
että tätä elämä on. Me huudamme ja huudamme,
ja emme näe että välimatkaa ei tarvitsisi pidentää,

että lopulta se vallihauta on hauta
jota huutaminen luo rakkauden välille ...

tahtoisin vain hetken verran kaivautua
rumuudesta takaisin todelliseen päivään.

Minä nimittäin muistan että sellaisia päiviä  
oli, ne olivat todellisia

(vaikkei kukaan ymmärtäisi mitä todellisuus on
minä tiedän...
...
rakkauden takia.)

Keitän kahvia. Käyn suihkussa, hetken päästä
olen jo ulkona.