Minä tein kaikkeni että rakkautemme
kestäisi, selitän näille
huoneen liikahtamattomille varjoille.

Mies ajaa pyörällään alas rinnettä,
tekee silmukan ja nousee ylös.
Minä tein kaikkeni.
         Mansikoita halvalla rasia.

Tämä kesä kestäisi vuosisadat,
          se voisi kestää, se saisi kestää.

Nyt enää ajattelen lakkaamatta
       ihmiskunnan kuolemaa,
       olematonta tulevaisuutta.

En tahtoisi ajatella näin,
     mutta katson liian usein
     ulos ikkunasta,

     siellä ei ole ketään, leikkipaikka
     tyhjä, tyhjentynyt.

Askelmat eivät johda takaisin
taikka poispäinkään,

ne ovat pysähtyneet hiekkaan.

Minä käyn töissä kahdeksasta neljään,
minä en nuku sillä välillä,
en ole väsynyt siihen että nukkuisin,
vaan siihen että herään ja saan.

Niin paljon tätä yltäkylläisyyttä;
jokaiselle riittää aikaa olla ja ajatella.

On ehkä enää olemassa
vain kahdenlaisia ihmisiä,
niitä, jotka ajattelevat
lakkaamatta ja niitä, jotka
eivät ajattele lainkaan.

Nainen istuu koiransa kanssa
  betoniporsaan päällä, ruoho
kasvaa kaikkialta ympäriltään,
 ruoho kasvaa asfaltin halkeamista.

Mutta onko tekijöitä? Mitä me teemme?
Miksi me olemme tässä?

Kauppojen liukuhihnoilla piippaa
taukoamaton ääni, se yltää
                 ehkä avaruuteen,
ihmisen olemassaolon hinnan ääni.

Onko tämä vain harha-askel,
 vai oikean tien päätös, se tunne
kun linja-auto on jo kaupungissa
 ja odottaa että pian pääsisi pois.

Lapsi kysyy isältään kolapullo kädessä;
"Isi, mihin pussiin tämä menee?"

Minä en tiedä mitä vastata, kummallekaan meistä.

Minulla on aikaa olla yksin.

Aherran, nostan tuolin
 kaappia vasten, etsin
 käsillä esineitä, eteen
purkaantuu kerä toisensa
perään kaikkea mennyttä,

Hiuspinnejä jotka,
  kirjoja joista,
  kirjeitä johonkin,

  kosketuksia,

  oudolla tapaa
  menetettyinä
  menetyksen sisältäviä

niiden takaa löydän
 vain yksinäisyyden,

kaikki kosketukset sisältävän.

Minulla on aikaa olla yksin.

Politiikkaa,
ei-politiikkaa.

Nyt ymmärrykseeni tuli
leikkausten suuruus,
nyt minun pitäisi surra
menetettyä lapsuutta

Kuinka monen muun
lapsuus katoaa,
sitä on vaikea sanoa

sillä ajatuksia emme
juuri koskaan havaitse,
näemme vain hetken
häivähdyksiä,

ihmisiä makaamassa
 hyljättyinä itseensä,
muita jotka eivät ole
 koskaan itsemme

Näkymätön ei vain ole
 useinkaan olematonta,
ei, usein näkymättömin
 on kaikista voimakkainta

itseensä käpertyvää tunnetta,
 polttavaa kuin viha,
vihaksi poltteessaan muuttuvaa,
 miksi sitä pitää lietsoa?

Emmekö osaa pidellä
 tulta enää käsissä,
pääsikö se vapauteen
 kun tuuli puhalsi?

Vastauksena kaukainen
koneellinen humina
 etenee ikkunasta päähän,

         koneet, mekaaniset parrut
          pitelevät ihmistä pystyssä
         mutta puut pysyvät silti
          aivan itsestään itsessään

Metsä ei voi polttaa itseään.

Kuinka kauan tuokin koivu 
 on ollut tuossa 
kantamassa omaa hehkuaan?

Olenko minä koskaan
edes kantanut itseäni?

Niinkö paljon rakastan,
                       sittenkin?

Ei ole toista aikaa.

Paitsi jos annetaan sadepisaroillekin
oikeus hetken aikaa ajatella.

Minä annan itsestäni sateelle
             ihon joka tuntee sen,

             tuntemattoman.

Tuntematon ottaa minusta pinnan,
                    häilymisen ees-taas,

valonsäihkeen näkymättömissä
                    hengittääkseen hetken
                    ilman suuta, sanoja.

Minä annan itsestäni
kehon kaikelle, kun häviän.

                          Jos häviän.

                          Kun

Todellisuus, joillekin pullollinen viskiä,
itselleni ei lainkaan niin täysinäistä,
                                vaan tyhjentyvää

Saunan lauteilta elämän kiuas tuntuu hyvältä,
niin malttamattomana sitä viitsii hiukan
löylyäkin heittää, lisätä
                             hieman tunnetta
kohottaa lämpötilaa vastaiskuna
                             hyiselle joka odottaa ulkona

                             jokin odottaa ajan puolella

                             aika onkin se johon pakenemme
                             suloisempi kuin mikään tyhjä,
                             ajan kädet rappeuttavat täysin
                             kaiken oikeutetun tuskankin

On outoa olla näin toiveikas, maata vuorotellen
vuoteessa ja välillä pystyssä
                               odotella huomista,
                               eihän muu auta
                               kun sydän on rikki,

                               sitä on hoivattava toivolla
                               maaniteltava esiin
                               syvillä, syvillä halkeamilla
                             
                               en vain enää tiedä mitä odotan,
                               ajalta, mitä se antaisi,
                               odotan kai vain että jaksaisin
                               edes kaivautua maan alle,

                               kuulun sinne, kuulen sieltä
                               miten elämä tunnustaa sylinsä,
                               kuulen kun painan korvaa maahan,
                               kuulen vasta kun painun

                               miten lempeää on
                               sen viileys, maan,
                               sinne ovat monet
                               toisetkin unohtaneet
                               kaiken pahan itsestään

Huomenna en tiedä,
                   en muista enää tätä,
                               siksi annan sen sinulle
                                                                   yhteen hetkeen

Tiedän tämän, rakkaudella.  

Siellä on todellinen hämärä,
niin vankkumattoman pieni
että sen mahduttaa huoneeseen
ja joka kestää heräämisen,

Hämärä kestää
jokaiseen aamuun.
Hämärä yltää
jokaisesta yöstä.

se tuntuu täysin
hyvin raskaalta
vasten ihoa toisen
ihmisen kädessä,

ja kuinka se ehtii
niin äkkiä, niin
nopeasti toiseen
ihmiseen, minusta,

vaikka katson,
vaikka kosketan,
vaikka ymmärrän.
Hämärä.

Kuin totuus on kirkas.

Kerran hän oli kalamies.

Nyt on vain kaupunki,
monet asukkaat,
monet. Emme tunne,
yksikään.

Kasvonsa ovat arvet,
laineet.

Jos olisivat.

Olen kirjoittanut monta vuotta,
se ei ole antanut minulle mitään.

                 Muutoin olisin elänyt.

Mutten voi olla ilmankaan, sanat
   kai pakenevat nykyään ihmistä,
   niin paljon ne pakenevat.

On niin paljon hiljaisuutta,
että se tunkeutuu minuun kuin
kauhun vallassa kaikkialta.

Harmaan lasin läpi
ne painautuvat, ne tulevat
meren takaa, juurista
joita olivat unet, kerran.

Minkälaista elämää elämme
että näin viattomimmat,
kauneimmat, surullisimmat
hajaantuvat yhteen,
                   yksinäisyyteen?

Samantekevää jos viiva ei jatku tämän pitemmälle.

Ruuhkabussissa sitä on kuin itiö turvatussa kotelossa,
sisällä ympäröitymänsä matkassa.
Enkä minä siksi elä että kirjoittaisin, vaan kirjoitan
että tekstissäni eläisi, että elämä,
siis yksi matka, löytäisi tarkoituksettomassa
totuudessa hetkellisen todettoman tunteen,

En minä elä täällä sanojen takia, vaan riisuakseni
itseni sanoista joita kaikki toiset tarvitsevat.
Ota siis sinäkin minusta palanen pois,
en tarvitse tätä kättä, tätä mieltä joka kirjoittaa.

En tee mitään näillä joutavilla kengillä,
astun niitä vain eteenpäin
koska ne tarvitsevat minua liikkuakseen.

Sinulle on enemmän hyötyä siitä
että ehdin olla itseni.

Mihin sinä siis jakaannun,
miksi et ole vain minä,
kenen ulkoisuudessasi olet,
näetkö itsestäni ulos?

Elämä on itsestäänselvää,
mutta mikä saa ihmisen silti jatkamaan.
Ainakin keittiössä siis on tulevaisuus,
kuin lusikat järjestyksessä,
ja niiltä tunnusteltu maku, muisto, eetteri.

Pakopaikka johtaa ihmiseen, me lävistymme
varjoista toispuoleisiksi metalliin,
emme näy läpi paitsi jos tahdomme niin,
mutta näkyessämme kaikki vain on uraa
ilman aikaa, lunta tiellä, odotus.

Aina vain aina,
jatkumassa.

Itsestäänselvää kuin askeleet pihalla,
vain ne tekevät itsestään ilmeiset,
kaikki ihmisellinen niistä on heti kadonnut,
pimeä raja pimeämpään jolta
joku toinen kulkija voi maistaa tuoksun.

Hyvää, pahaa, ei; kaikki vastaleivottua.

Elämä häilyy kuin ikkunasta.

Yritin päästä takaisin,
mutta tie edessäni kiertyi
teki mutkan, poikkesi
     suoralta syvyyteen,

ja minä seurasin sitä,
seurasin sen ihmeellistä
viettelevää liikettä, sillä
sen sisustasta saattaisin
kenties löytää itseni,
lahjan jonka etsimiseen
alunperinkin olin alkanut

se tie kulki, eespäin, taapäin,
sen tahdolla ei ollut rajoja,
yht'äkkiä se oli käärmeinen
hirveän valtava ja riuhtova,

ja taas toisena hetkenä,
lepäsi käteni alla lauhan
läpijuosseen ratsun lailla

minä silitin sen harjaa
hellällä kädelläni pitkään
kuuntelin kun se kuiskasi
miten koti ei olisi kaukana,

siitä kaikesta on pitkä hetki,
mutta edelleen nuo sadut
toistuvat rakkauksien lailla,

silti suren sitä miten pitkä
          matka tämä on silti,
ja miten minä olen muuttunut,

miten minun käteni eivät
enää tartu valkeaan harjaan
sen kaukaisen lapsen lailla,

en tarkkaan muista sitä,
mikä oli lahja jonka halusin,
mikä oli se manner
jonka äärelle matkani aloitin

Muistan vain tien, tämän
erään joka edessäni kiertyi,
teki mutkan, poikkesi
       suoralta syvyyteen
haluanko enää sen päätteeksi
muuta paitsi luopua,
itsestäni päästä edelleen,
aina takaisin ...

Etsin lumen alta oikeita sanoja,
oliko sitä hetkeä pitkään ehtymättä
edes olemassakaan, en tiedä mutta
yritän löytää, mitä, en vastausta
vaan pohjattoman oloista kysymystä;

yritän tavoittaa tähkäpäiden alta
todellista vehnää, sitä, jonka maun
todella tunsin eräänä aamunkoiton
kaltaisena hetkenä, kauan sitten,
mutta aina tässä hetkessä, lapsena.

Miksen enää löydä? Ehkä hukkasin
käteni, kaikista työkaluista tärkeimmän,
enkä vain omia käsiäni, vaan lapsen
kädet joilla tuo pieni osasi tunnustella
tietä näkymättömiin häviävässä valossa ...

Niin oudon helpolta tuntuu pelkästään
enää vain nukahtaa, yö kerrallaan,
ottaa vastaan vanhuuden pitkä ja hyvä
ja harmaannuttava lahja, se raskas,
sileä kivilaatta, jonka jätämme toisten
samanlaisten ainoaksi tunnusteltavaksi,

niin oudon helpolta tuntuu luovuttaa,
työntää elämänsä kivinen ovi syrjään
ja antaa kesäisen valon tulla ensimmäistä,
niin pitkää viimeistä kertaa, vangitun
kasvoille piirtäen pimeään ääriviivat.

Aurinko - Georg Trakl

Päivä kerrallaan kellervä aurinko mäenharjan ylittää.
Hohtavat metsät, tumma peto,
Ihminen: Pyytäjä taikka paimen.

Punakalat tulevat pintaan lammen vehreästä.
Taivaankannen alla
kalamies ajelehtii sinisessä veneessä.

Kypsyvät äkkiä rypäleet, sekä vehnä.
Kun Päivä lysähtää päätökseensä,
Hyvä sekä Paha ovat jo odottamassa.

Kun yö laskeutuu,
Matkamies kohottaa raskaita luomiaan.
Aurinko murtautuu tummasta uomasta.

-----
Täglich kommt die gelbe Sonne über den Hügel.
Schön ist der Wald, das dunkle Tier,
Der Mensch; Jäger oder Hirt.

Rötlich steigt im grünen Weiher der Fisch.
Unter dem runden Himmel
Fährt der Fischer leise im blauen Kahn.

Langsam reift die Traube, das Korn.
Wenn sich stille der Tag neigt,
Ist ein Gutes und Böses bereitet.

Wenn es Nacht wird,
Hebt der Wanderer leise die schweren Lider;
Sonne aus finsterer Schlucht bricht. 

----
(trans. Eric Plattner)

Each day the yellow sun rises over the hill.
The woods glow, the dark beast,
Man: hunter or shepherd.

Blood-fish surface in the teeming pond.
Under the dome of heaven
the fisherman drifts in his blue boat.

The grapes ripen slowly, the corn.
When day slumps to a close,
Good and Evil are poised.

Night falls.
The wanderer lifts his heavy eyelids.
The sun breaks from the dark ditch.

Kääntyy tie tahtoon,
vaikkei tahtoa suurta näy,
nieltyy vain hiilenmusta
käteen sydän käpertyy,

käpertyessään huojuu rinta,
puun runko suuri taittuu
uuteen aamuisesta valosta,
taipuessaan maahan katsoo

katsoo maa silmiin, takaisin,
taivaalle sielu, joka näkee
sielunsa molemmat, katsoo,
ei keholla lie loppua lainkaan

vain peilit kummat piirtävät
      nämä oudon öiset näyt,
ihmeellisesti uutta antavat
    peilit, kehojensa keskeltä
kaiken unesta hämärtävät ...

Elämä, hirveän pitkä.
Sen verran kuin sitä
ymmärtämään pystyy.

Eikä kai toisin
kuulukaan olla,
samalla tavalla
huomiseen, askeltaa
pitkää tietä sitä
ymmärtämättä.

Mitä tiestä
muka
ymmärtää?

Että sen pinta on kesän
lämmöstä tumma, hehkuva,
auringon alainen, ja että
se johtaa lopulta kaikkialle;

niihinkin, jotka ovat
sitä ennen käyneet.

Eikä sen tarvitse
olla omani iäti;

Enhän minä olekaan se,
joka onnea pitelee,
vaan minä olen Hän, josta
onni kiteytyy itsessään.

En minä syntynyt,
 että saisin pidellä,
vaan että muu, jokin,
  aivan kaikki muu,

  minusta saisi
  kodin, hetken,
  monenlaisen.

Olen jälleen itsekseni,
maailmassa, jossa yhden
ihmisen itsenäisyydestä
ei juuri jälkiä jää,

mutta jossa tulee täyttäneeksi
kaiken väistämättömän
sekä pakollisen,
eli pelkän itsensä tarpeen.

Vähintään on katseltava ulos
ikkunasta, jokaisena päivänä
yritettävä ymmärtää,
että miksi jokainen päivä
on aivan kuin liikaa,

miksi aurinko nousee tuomatta
mitään uutta ihmiselle,
miksi aurinko laskee viemättä
mitään sen uudempaa

En tiedä miksi ajattelen näin,
ehkä vain elän liitoskohdassa
jonka taakse toiset jäävät
ja jota onnelliset eivät voi
edes autuuttaan huomata.

Ehkä asia on tosiaan niin, (Spengler),
että ihmisyhteiskunnat ovat organismeja,
nekin, mutta yhteiskunta on siitä outo
että sen kuolema kestää niin pitkään,

että vaikka sydän olisikin jo pysähtynyt,
vaikka ajattelu olisi jo tyystin lakannut,
niin voimme siltikin jatkaa kuluttamista,
tätä toisen elävän syömistä,

se prosessi tuntuu tulevan sitä kiihkeämmäksi
mitä pitemmälle kuolema prosessina etenee

kai yhteiskunnan kuoleman voi nähdä
ajallisesti hitaana prosessina;

siinä isossa sivilisaation mittakaavassa
jonka olemme onnistuneet puista
ja kivistä ja oksista ja teräksestä
pilvenpiirtäjien huipuiksi hullulla tuurilla
käsillämme ja aivoillamme näpertämään;

siltikin, kun yksi ihminen kuolee,
niin samalla hetkellä nuo kaikki
pienet näkymättömät prosessit
lähtevät liikkeelle iljettävästi,

ne sulattavat ihmisen
orgaanisen massan,

tekevät aivoista hyytelöä,
rouskuttavat sisälmykset,
kuivettavat ihon, totaalisti,

yksi ihminen katoaa pelkäksi
vaaleankalpeaksi luukasaksi
joka sekin myös väistämättä
katoaa ...

ja aina jos on yksi
niin on myös vastapuolensa
tyhjyys, nolla, ei-mikään,

mikä olisi ihmisen nolla?
mikä olisi arvoisensa tyhjyys?

Mutta mikään ei katoa täysin,

materia kierrättyy vain
elämän absoluuttisen hirveässä
kaikkea mekaniikkaa syrjivässä
epäkoneistossa niin totaalisti,
ettemme pysty millään tehtaalla

sitä puhdistusta toteuttamaan,
ettemme millään pelkällä kauneudella
pysty sisällyttämään
sitä olevaista omaan kontrolliimme

On aina metsä, jonka
maaperässä kuolema on
vain kiertokulun prosessi,

on aina puro, joka solisee,
palaa takaisin vääjäämättä
kaikista katerista halkeamista,

on taivaalle kohoavat rikkaruohot,
ne kauan olemistaan odottaneet,
ne kaiken vahvuutemme asfaltin alle
jääneet heikot olemisen muodot
joita emme osanneet arvostaa

siksi minun on helppo nähdä maailma;
ulkona ikkunassa kesäinen päivä,
että elämässä vain lapsi laulaa leikillään

uusi, aina, yksi katoaa,
yksi tulee, se on elämän
ja kuoleman lahja.

Olen tulivuori,
minua ei kovinkaan moni
uskalla kulkea
aivan loppuun saakka,

Pimeän uhatessa kivikuoreni alta.

Siellä on hämärää paljon, kiven alla.

Hämärää laavaisaa tulen keskellä.

Et sinä tiedä milloin minä purkaudun,
et vaikka tavaisit kaikkia kohtia minusta.
Et löytäisi halkeamia jotka vastaisivat
juuri oikeaan rakkauteen,

         sillä ei minussa ole sellaista haavaa
         että se tuottaisi oikeanlaista tuskaa.

         Minussa on vain lohkoja,
                                     kätköjä,
                                     lovia,
                                     kaaria,
                                     holveja,

         mutta ei yhtä ainokaista oikeaa nimeä.

En minä osaa vastata oikealla hetkellä,
                   mökötän pitkään ja jyrisen,

      samalla kun kauriit järsivät ruohoa
      minun kylmiksi käyneillä kyljilläni

      mitään sen kummempaa tietämättä,
      asiat vain ovat minun ylläni

     samalla tavoin sinäkin tiedät
     että milloin minä vain olen hiljaa

     samalla tavoin sinäkin herkkänä
     värjöttelet varjossani
     ja minä tiedän tarkalleen
     sen vuosituhannen, lyhyen
     pitkän hetken, jolloin
     käsilläni on hetken aikaa
     koskettaa sinun kasvojasi.

Minua et löydä maailmasta,
tästä kehon vankilasta
jossa kaikki hymyni ovat
kuin talven kylmät kalterit,

Et voi nähdä pieniä käsiä,
jotka kylmän-hohkeina 
kaltereistaan pitelevät kiinni,

Et voi nähdä koskaan
oikeita kasvojani,
et voi nähdä miten
todella hymyilen,

siellä valossasi et kuule,
et kuule miten hyvä
kilpistyy yhteen sanaan,
toistuvaan: Isä, Isä...

Minun elämäni yltää
vain hämärän verran
kaikkialle, lähettäen
valoisista rakosista
toiveikkaita kirjeitä,

elämäni hetket lähettyvät
oudolle matkalle jossa
kuin yksi aalto ne kuljettaa
sinun katseesi keskuuteen,

Niin pitkä matka minun
on mentävä ollakseni
todella, ja todella
vain olenkin kun sinä näet
itsesi, näet itsenäsi
kuvajaisen kaikkialta,

näet omasta menneisyydestäsi,
omasta elämästäsi, siellä olen
eräät kasvot, eräs lempeys
joka pitelee, eräs omasi
piilotettu kauneus jota ehkä
kykenet rakastaen koskettamaan

Tämä on yö, jossa en erota itseäni toisesta.

Pitkiä sinisiä viivoja valoa,

                      joka jatkuen jatkuu

                              jatkumattomaan
    
                              horisonttiin ...

Onko se sitten kaikki, se viiva,
kaikki jos sen saavuttaa,
kaikki se pilkkopimeäni jakava,
                                selkeä valo?

En jaksa aina uskoa siihen,
kaikkeen,
tai yöhön,
tai valoon,
tai mihinkään.

en jaksa uskoa siihen
minkä ihmisen silmilläni näen.
Se minkä näen,
siihen vain harvoin jaksan uskoa.

Mutta tunteet ovat toista.

Se minkä voin kuin ottaa käteeni
ja tulla sen syleilemäksi,
olipa se sitten
yötä
valoa
ei-mitään;

tulla vain sen syleilemäksi!

Ennemmin siis luopuisin itsestäni
kuin vaatteistani. Laskisin minut
pois, lattialle, ja jättäisin siihen,
itseni sileät kivet, meren pyyhkimiksi,
tunteettomien aaltojen aina
uudelleen hyväilemiksi.

Lehdet
seisahtuneet tielle,
ne uneen vaipuneet,
pienet,

Olen minäkin
mennyt nukkumaan,
tuhansia kertoja ---

siellä on
hyvä olla,
elämässä.

Unessani lehdet
liikkuvat monet
niin nopeaan,

kuin niillä olisi
vasta siinä
oma tahtonsa
otteessa, vapaana
ne tanssivat,

Lehti liikkuu
vapaana vasta
toisen unessa,

oman uneni
lehti vapaana
elämän unessa.

Näkymättömiä hetket
kun muistan etten
ole aina ollut kukaan, 

miten kerran takki 
oli pistetty puun päälle,
sen sisin silti täyttyi.
 

Samantein kaikki putoaa 
pimeään, yht'äkkiä eteisessä 
on vain jäljellä enää yhden 
rikkinäisen valon opastavuus,

mutta samantekevää onko 
se likaisenkeltaista, tuikkivaa, 
lasista vääristyvää,
siellä on kotini. Sinne kirjoitan.
 
Voiko janoon vastata janolla?

Kyllä voi,
          jos se on sydämen janoa.

Ei mitään muuta liikettä tarvita.

Näyttää siltä kuin hän voisi vain nukkua,
kuin suuri portaiden poikkipuola laskettaisiin eteen
eikä askelmaa enää tarvitsisi ottaa;
seisot siinä pitkällä ja korkealla saavutuksissasi.

Aivan kuin sinulla olisi kaikki mitä olet.

Mutta outoa on se, kuinka elämä jatkuukin 
enää jäljessäsi, taaksepäin on se mikä hehkuu,
ja edessä häilyy aidon kuultaminen. Toivo. 

Aurinko on jättänyt sinulle jälkeensä tasaisen viivan.

Antaa sen olla siellä, sitä ei tarvitse hakea,
se piirtyy jo silmillesi kerta kerran jälkeen.

Kesäpäivänä ei tarvitsisi mitään ihmeempää askeesia;
tien poikki juoksee kuin poika, tyttö, lapsi -- ihminen,
jonka tavoitteellisuus toteutuu yhdessä mustikassa. 

Yrität seurata häntä, mutta reitti ja liike
ovat yhtä tavalla jotka olet äkkiä unohtanut.

Kehon liikettä on tuo mikä hymyilee,
mutta joskus pelkäät kaikkea sitä vahvuutta,
jonka elämä on sinulle antanut.
Jonka annamme auringon lailla lapsillemme.

Yhä edelleen aikuinen kulkee metsässä
mutta kuvitellen puutkin peileiksi.
Pinnan alle ovat jääneet kaikki luut,
kuinka monet, osaatko enää tunnustella? 

Luulen, että ymmärsimme tämän paremmin.

Peilikuvamme oli sisällä maailmassa.
Tunsimme tarpeeksi hyvin, ettei tarvinnut tietää.
Istuimme meren äärellä pitkät tovit,
                 hiljaisuus nostatti pölyä sileiltä käsiltä.
 
Mitään orjuuttavaa ei jäänyt pimeään,
jos sen tasaisuuden lävitse voi pistää kätensä.
Kuunsirpinkin valkeassa kuultavassa,
Jättää kirkkaana rannalle pelkät jalanjäljet.

Emme ole yksin heijastavia.
Hämäryys toistaa lasista oman puolensa.
Ilman sitä ei näe miten yö opastaa.
Ehkä yhä voimme poiketa tältä tieltä, hävitä. 

Ehkä yhä on outoja polkuja,
                      joilta lapsi ei koskaan eksynyt.

Surullinen pitkä aika elää.

Kun elämän kuuluisi nousta,
ja se vain lankeaa, jättää
pitkät liikkeensä seuraavaankin
valkeaan pilvenliikkeeseen.

Siellä on surullista istua,
pilven reunalla, kun jalat ovat
märät kaikesta maallisesta ...

sehän on aina lapsi jokaistuu pilven reunalla
tai sitten hän istuu merellä,
ja kastaa jalkansa
ensimmäistä kertaa siihen,
kesäiseen yhteyteen.

Keitä me sitten olisimme,jos emme lapsia lainkaan?

    Ehkä emme voi
    edes tästä ylittyä,

    jättää lapsuutta
    muuksi kuin
    yksinäisyydeksi.

Tätä se on, uni,
sitä ottaa sen häkkiin
kanssaan ja toteaa, että
sinun sinestäsi minä löydän
             merkityksen.

No, sen vain on riitettävä, unen,
sen on riitettävä likaisilla ja harmailla väylillä,
naapurien seinien nyrkiniskuissa
ja nieltyjen kyynelien tupakanloisteessa,

Siinä keskuudessa on vain yritettävä sanoa,
että tästä en halua herätä.
              En halua herätä tästä unesta ja sen liikkeistä,
vaikka niin moni muu yrittääkin sysätä aamuun.

Minä olen nähnyt teidät, heränneet,
aina juoksemassa valppaina valossa autojen alle.
Ennemmin pidän silmäni kiinni
              ja ajattelen että tapaan teidät vielä
senkin jälkeen, huomisessa jota ette itse saa.

Minä otan teidän persoonanne häkkiin
kanssani, ne aamun hylkäämät, nopeat liikkeet,
ja siellä te sitten nukutte kanssani,
ja minun kättäni pitelevät aamuiset hämärät.

Tarvitsen kaikkia näitä asioita
koska rakastan niitä
ja koska ne rakastavat minua
sillätavoin, että huomaan eläväni

huomaan eläväni yksin tässä
valaisemattomassa mutta silti hyvin
läpikuultavassa huoneessa,
jota elämä pitää kaikkialla itsessään;

en siis ole pelokas, vaan ainoastaan
syleilen näkymättömiä kohtia
joita toisten ei kenties kuulukaan
täysin tuntea, tuntea mitattavasti,

jos jotakin voi mitata, niin sen voi
myös murskata, suodattaa, imeyttää,
suudella pitkin vedoin pois kankaalta
tai vain yksinkertaisesti unohtaa

ja unohdus on usein pahempi kuin lyönti;
mieluiten sitä haluaisi tuntea edes
poskensa punoittavan jonkun vihasta
kuin maata pitkospuuna jalkojensa alla

tämä mittauksen ulkopuolinen häilyy,
sen muistokuva sulaa ulos
raameistaan, jää näkyville vaikka
rakastettusi kuolisivat,

se jäätyy paikalleen ja itkettää
koska sitä ei voi täysin pyyhkiä pois
ja niin ihminen elävänä olentona
päätyy arvelemaan että rakkaus
on väistämättä kaikista tarpeellisinta

minä kuitenkin pysyn ystävänä kaikille
tunteille, varjonkaltaisille olennoille,
unohdetuille pisaroille, joita emme jaksa
huomata pitkän elämän valaistuksessa,

joita emme jaksa tuntea,
näitä pisaroita kasvoillamme,
jotka siltikin kaipaavat nekin
päästä pois, elämyksensä
kaikesta värisestä täyteydestä.

Joskus olo on kuin nyrkkeilijä "Boom Boom" Mancinilla Kim Duk Koo-matsin jälkeen. Mancini oli käynyt läpi kenties uransa haastavimman ottelun, 14 erää armotonta mättämistä periksiantamattoman vastustajan kanssa.

Koo oli käytännössä väärässä painoluokassa Manciniin verraten, mutta tästä epäsuhdasta huolimatta hänellä oli uskomaton tahto voittaa vastustajansa. Voitaisiin sanoa, että jollakin tavalla tämä tahto ylitti kuoleman rajan.

13. erän tienoilla Mancini sai lyötyä Koon vartaloon noin 40 iskun katkeamattoman sarjan, ja yhä tämä vastasi rökitykseen sivaltavalla lyönnillä. Lopulta, viimeisessä erässä Mancinin oikea koukku päätti ottelun; Koo rysähti selälleen ja tuomari määräsi ottelun päättymään välittömästi. Tässä vaiheessa Koo oli jo käytännössä kuollut, vaikka kykenikin edelleen nousemaan yksin nurkkaukseensa. Verenpurkauma aivoissa oli kuitenkin jo aiheutunut.

Kun Mancini julistettiin voittajaksi, Koo vaipui samalla hetkellä koomaan josta ei enää herännyt. Mancini ei selvinnyt tuosta kuolemantuottamuksesta henkisesti, vaan lopetti nyrkkeilyuransa vain pari vuotta myöhemmin. 'Boom Boomin' matseja voittanut räjähtävä aggressiivisuus oli menetetty lopullisesti. Samalla tämä traaginen ottelu muutti koko nyrkkeilyä urheilulajina; enää ei tultaisi näkemään 20. erän matseja ja ottelijoiden kuntoa ringissä piti tarkkailla huomattavasti tarkemmin.

Itselläni on dilemma, joka liittyy Manciniin; aivan kuin olisin ylittänyt itseni liian kovaan hintaan, oppinut ymmärtämään niin paljon asioita, vain menettääkseni lopullisesti innostuksen siihen mitä teen. Olen ikäänkuin murskannut oman identiteettini, oman tulevaisuuteni, tällä suorittamisella ja näen mihin se voi johtaa.

Se, mitä Mancinista piti tulla, oli Kim Duk Koon periksiantamattomuudessa ja rohkeudessa, ja samalla juuri tuo periksiantamattomuus ja rohkeus vei Koon hautaan. Mancini kenties ymmärtsi, ettei ikinä kykenisi itse menemään niin pitkälle.

Tässä ottelussa on nähtävissä tietty idealismin hirveys; se, miten se ei johda välttämättä hienoon elämään, vaan mahdollisesti myös kuolemaan. Koo halusi ehdottomasti olla mestari, hänen täytyi olla mestari.
Tietenkään kyse ei ollut vain yksinkertaisesti idealismista; Koolla oli taustallaan hyvin vaikea taloudellinen ja henkilöhistoriallinen tilanne. Mutta juuri nuo vaikeudet äkkiä riistävät idealismilta sen merkityksen, ne tekevät ihmisestä äkkiä yksisilmäisen hirviön.

Jotain hirveää sellaisessa ykseyden ja yhden tavoittelussa on. Ehkä mieluummin olenkin vain elossa, ehkä en haluakaan maksaa sitä hintaa jonka näen mahdollisessa saavutusteni tulevaisuudessa...

Arseniy Tarkovsky - käännös

En ennekuviin usko, eivätkä ennustukset
minua pelota. En pakene pahoja sanoja
enkä myöskään myrkkyä. Ei maassa ole kuolemaa.
Kaikki ovat kuolemattomia. Kaikki on. Ei tarvetta
pelätä kuolemaa seitsemäntoista ikäisenä
taikka seitsemänkymmentävuotiaana. Tosi ja valo
ovat olemassa, niin myöskin kuolema ja pimeys.
Kaikki olemme nyt merenrannalla,
minä olen eräs joka kiskoo verkkoja maihin
kun kuolemattomuuden kalaparvi saapuu.

Elä talossasi --- ja talo kestää.
Kutsun minkä tahansa vuosisadan,
menen sisäänsä ja teen sinne talon.
Siksi lapsesi ovat vierelläni
ja vaimosi, kaikki saman pöydän äärellä,
yksi pöytä iso-isillemme ja lapsenlapselle.
Tulevaisuus suoritetaan tässä ja nyt,
ja jos keveästi nostan kättäni edessäsi
sinulle jäävät kaikki viisi valonsädettä.
Tukkiparrun tukevilla olkapäilläni
pitelin jokaista menneen päivää pystyssä,
mittatikullani arvioin aikaa
ja kuljin lävitse kuin Uralin poikki.

Valitsin ajan jonka asema vastasi omaani.
Menimme etelään, saimme aron pölyn pyörteilemään.
Pitkät korret tiheinä, sirkka soitti laululaan,
pyyhki hevosenkenkiä viiksillään, ennusti
ja kertoi kuin munkki minulle miten kuolisin.
Otin kohtaloni ja sidoin sen satulaani;
ja nyt olen päässyt tulevaisuuteen, yhä seison
pystyssä pojan lailla jalustimilla.
Tarvitsen vain kuolemattomuuteni
koska vereni tulee virtaamaan ajasta aikaan.
Maksaisin elämälläni hinnan
suojaisan paikan jatkuvasta lämmöstä
jos ei elämän lentävä neula
johdattaisi minua maailmassa langan lailla.

Arseniy Tarkovsky - käännös

Yksi kesä on mennyt
jota ei ehkä olisi ollut.
Auringonpaiste lämmittää.
Mutta vielä jokin viipyy.

Se kaikki tapahtui,
kaikki putosi kädelleni
viisilehtisen apilan lailla,
mutta vielä jokin viipyy.

Mitään pahuutta ei tuhlattu,
mikään hyvä ei ollut turhaa,
kaikki liekehti kirkasta valoa
mutta vielä jokin viipyy.

Elämä kokosi minut,
otti suojaan siipensä alle,
ja onneni kesti aina,
mutta vielä jokin viipyy.

Ei yksikään lehti palanut
ei oksakaan katkennut...
Lasinkirkas on päivä,
mutta vielä jokin viipyy.

Ajatusten tyhjyys! Todellakin, ontto putki metallia
  upottamassa myrkkyään hopeiseen veteen,
ja yhä jotkut väittävät että mitään ei tapahdu,

että emme ajattele tai hyödy ajatuksistamme lainkaan,

Hyvä on. Unohtakaamme ajatukset,
heittäkäämme, kuten muukin,
mielemme metalliputkilo lojumaan
olemisen autiomaahan.

Emme siltikään erkaannu maailmasta.

Se istuttaa meidät takaisin
kuin änkyröivän kasvin.

Ehkä ajatus ei ole kaikki.

Ehkä tietoisuus,
tai sen poissaolo, ei riitä
peittämään kuilua
jonka yritämme aina ylittää.

Kuka tätä hapatusta kestää?

Kun ihminen ei enää kestä, 
vaan joutuu aloittamaan.


Minä aloittelen varovaisesti kokeilua. 

Kroppa vaan pettää.

Ihminen osaa tekeytyä 
viekkaudessaan 
myös haavoittuvaksi. 

Hänellä on mahdollisuus muutokseen,
mutta se vaatii pitkällistä
ja kärsivällistä pyrkimystä ja halua
olla läpitunkematon.

Tunne itsesi. Tunnista omat tarpeesi, 
tunteesi ja ajatuksesi: irrota ne 
ajatuksista ja mielikuvista. Hapatus kestää 
kuudesta kahdeksaan vuotta.

Myös etikkahappoa ja kaasuja   
muodostuu. Alkuvaiheessa saatamme 
haluta päästä osallisiksi siitä.

Kuka tätä hapatusta kestää? 

Lopulta häneltä tulee pari kertaa, 
nopeasti, ja sitten ei enää onnistu. 

Onko turha jatkaa tällaista 
suhdetta; yrittää vasta 
kun sulamisvesi läpäisee sen?

Joskus toivon, että se päättyisi ikuisesti.

Ettei silmissä olisi toivoa jatkuvasta
alusta, asfaltin harmaus estäisi
käsien rikkauksia kaivavan liikkeen.

Nyt ei ole mitään mitä pidellä.
Harmaa kivi, jota nokkivat linnut,
ja jota sinun nimisesi henki aurinkoi,

Pitelen sitä takin povitaskussa, isäni,
miten kaunis ja sileä se on, maamme,
kauttaaltaan onneksemme tehty,

olkoon sitten valoa, minä pyhitän sen.
Minä kuljen lakkaamatta eteenpäin,
Toivon että se päättyisi ikuisesti.

Vaikka näenkin usein unta
ei valonkaaressa ole mitään naurettavaa.

Nämä tyrannit eivät pidä minua elossa.
He jotka hautaavat meidät kesäisin
nauraen harmaissa palttootakeissaan.

Eivät tyrannit pidättele minua,
estä pakenemasta suureen ääneen.
Maanteiden moottorit eivät ole mitään,
kauhu on niitäkin liikuttava sielu.

Vedenvirrassa kesä ruostuttaa unohtunutta.
 Jos jokin olisi ymmärrys, se olisi hiljaa...
Se olisi syvää ahdinkoa, käsi joka tuo
mukanaan mustana hehkuvan viitan.

Miten pistää päälleen jotakin niin tiivistä?
Kerta kerrallaan, vuosi toisensa jälkeen.
Kunnes syvä suru tiivistyy ulos silmäkulmasta,
ja vuorenlohkosta vasta näkee ulos.







Kuka haluaisi elää niissä, kirkkaissa luolissa?
Kuka haluaisi enää ymmärtää lintuja?
Katselevat pimeään liikkeeseen lukituin siivin.

Mikä on tämä outo hiljaisuus, lumous
olemmeko hytistyneet uuteen orjuuteen?

Eihän kenenkään lapsi haluaisi nähdä
tällaista unta, tällaista kylmyyttä, jatkuvaa talvea?

Miksi sitten annamme sen lapsuutena toisille?

Eihän kenenkään tulisi päätyä tähän elämään,
yksinäiseen, vailla toista, vailla suurinta
                   suurinta eli pientä lohdullista sanaa?

Siis miksi emme enää puhu toisillemme,
 miksi emme vuoda verta koneidemme lävitse?
 Miksi emme anna itsemme näkyä rakojen halki
 ja valaista uutena arpena tätä
 kipeää kauneutta kaipaavaa metallista maailmaa?

Onhan maailma edelleen koti toisille,
jos olemmekin luopuneet sen avaimista ylpeyttämme,
niin, me lähdimme juhliin ja juovuimme itsestämme
ja nyt rallatamme kaduilla surullista laskuhumalan virttä

Tässäkö suurin kykymme, surun melodiavellissä
jota malttamatta latkimme kuluneista koirankupeista
ja kaadamme hajamielisesti viemärin putkia pitkin
toisten kasvavien ainoaksi auringonvalon korvikkeeksi?

En usko siihen, niin herkästi silti ilo elpyy harmaastakin maasta.

Niin äkkiä lapsi ymmärtää uskoa ja toivoa.

Tarvitaan vain kesä, ja kesääkin enemmän päivä,
eräs, joka antaa valonsa viipyä pitkän yön kasvoilla.

Näyttää kuin elämä olisi lähempänä minua,
joskus se oli kaukana, kauempana, väärinluettu kirja
mutta aina käännettynä oikeinpäin, näyttäen kauniilta.

Tämä kirja tässä, miten se on niin salainen,
pitelet sitä kaikin tavoin mutta saat siitä vain sen
minkä se antaa; sinun mielesi näköisen kuvan.

Hevosten tummat harjat
kaikki ne suuret mustat
kulkevat niittyä pitkin;
laukkaavat kaviot lyövät
rikki maantantereen

verinen vaahto suistaan valuen;
se on valkeata verta, valkeampaa.
 on aivan kaikki, silmissään yötä
     pimeämpää, hellempää.

He juoksevat villeinä
metsän hämärään,
 etkä niitä enää koskaan nää,

niin tämä on runo, muttei uni.