Mitä meidän tulisi tehdä?

Tämä muistaakseni V.I. Leninin esittämä heitto, kysymys, pohdiskeleva vitsin-alku on jäänyt mieleeni pyörimään? Ajattelen sitä usein monesta mittakaavasta katsellen; Tänään, kainuun metsikön vieressä hahmotan sitä hyvin pieneltä spektriltä. Täällä ei nimittäin ole juurikaan subjekteja joista voisi puhua monikossa. Pitää siis useimmiten kysyä tätä kysymystä vain itseltään: "Mitä minun tulisi tehdä?".

Kun tuollaisen kysymyksen esittää ihmisenä itselleen, niin herkästi päätyy umpikujaan. On aivan kuin ihmisen järkeä ei olisi tehty itseanalyysiin. Osaamme kyllä laskea tulitikkujen määrän tulitikkulaatikoista ja huomioida, että taivaankappaleet kiertävät avaruudessa täsmälleen tietyllä tahdilla, mutta päänsisäisen nollan havainnointiin ei laskutikkumme riitä. Useimmiten huomaamme, että olemme itse se nolla jota yritämme laskea. Sen jälkeen seuraa pitkiä tuijotuksia taivaalle. Sataahan siellä. Käsi alkaa hamuta ristikkolehteä. 'Tämän osaat paremmin'.

Illalla on ristikot täytetty, tosin yksi kinkkinen jäi täyttämättä. Se yksi pitkä joka muodostuu muista sanoista. 'Mika *äkkinen on formulakuski*. Tiedät oikean kirjaimen, mutta kun korjaat sen, niin huomaat että yhdistävä sana on väärä. Ei ole virkaa pyyhekumillekaan, koska tottakai ristikot pitää täytellä itsevarmasti mustekynällä.

Sinne joutaa sekin lehti, odottelemaan uuninsytykkeeksi päätymistä vanhaan pahvilaatikkoon.

Noin.

Ja samantein alat miettiä, että mitä sinun tulisi tehdä.

Et pääse pois, pakoon, ehei. Ehkei sinun kuulukaan päästä; onhan lähimmälle Teboilin huoltoasemalle ainakin 14 kilometriä matkaa ja kyyditsijät vähissä. Asetut siis riippukeinuun ja alat haaveilla; Vaimot, tyttöystävät, poikaystävät, pomot, johtajat, äidit, kaikki elämäsi menneet ja tulevat vanhemmat kulkevat rönsyävänä kavalkaadina mielesi estraadille, välähtävät teatteriesitykseen omissa rooleissaan joiksi he ovat mielesi sisällä muodostuneet.

Mutta tuo ihmiselämän maskillinen runsaus pelottaa sinua äkkiä, nuo hahmot eivät tunnukaan niin ystävällisiltä.

Ekspressionistinen silmämeikkinsä tummuus, lommottavat posket, tökerösti nykivät jalkansa ja kätensä, ektoplasmainen kuola suupielessä.. Nämä eivät ole eläviä muistoja, vaan eläviä kuolleita muistoja, ja ne janoavat sinun aivojasi ja mikä pahinta, oman pääsi sisällä.

Yrität paeta heitä juoksemalla sisälle kesämökkiisi, mutta tuo lannistumaton sielusi zombi-terminaattori-lauma tulee jäljessäsi järkähtämättä. Alkavat riuhtoa ovea, hakata ikkunoita, yrittääpä yksi isä sahata moottorisahalla sisäänkäynnin saranoitakin rikki. Salpaat luukkuja minkä ehdit, mutta lopulta nuo egon haamut ja kalmot tunkeutuvat sisälle, tarttuvat kurkustasi kiinni ja karjuvat kovalla äänellä: "Miksi et tee sitä mitä sinun kuuluu!?"

Havahdut hereille painajaisesta. Kainalot hiessä, mutta onneksi sentään kesäpaita päällä. Toivottavasti naapurit ajattelevat että lämmönhän takia sitä... Katselet ympärillesi. Eihän täällä edes ole naapureita, pelkkää metsää. Mutta jotain pitää pelätä, jotain kuuluu pelätä. Pelon dynamomainen lonksutus ja ritinä pääsi sisällä ei lakkaa, vaikka yritätkin lakata polkemasta. Ehkäpä jos kaataisit hieman alkoholia siihen ilkeään moottoriin, niin päättyisikö sen liike? Painat kasvot alkoholikaapin lasia vasten, niin pitkään ja raskaasti, että lopulta lasi on aivan hämärtynyt hengityksestäsi. Mitä meidän tulisi tehdä?