Perjantain Keskeneräiset Lauteet.

Pistän hetkeksi kasvot käsiin. Tunnen... tunnen mitä tunnen. Kiukaalle sihahtaa löylyä. On pimeää, oudon kaunista täällä saunassa.

- Van se on taas tapettu, Nitsassa. Kaheksankymmentä.

- Joutihan nuo mennäkki.

- No se on sulta tuttu vastaus.

- Minä en ole ainu joka niin aattellee. Tässä maalimassa kaikki ajattellee kuolemaa, salaa tekevät sen makkuuhuoneessa tai sitte onnellisen rehellisesti tässä näi niinku minä; saunassa kaverin kanssa. 

Lisää löylyä. Hetken hiljaisuus.

- Miten sinustakin tuollainen tuli? Lapsena kateltiin tuolla puronrannassa sammakonpoikia, että niistähän kasvaa vaikka mitä. Nyt sitten toivot että kaikilta nirri pois. 

- Ehä minä sitä toivo. Tässä maailmasa on vaan se ylitepääsemätön pohja, laki, jotta asiat kuolee ja katovaa.

- Ja mitä se laki määrittää sitte?

- Oon minä sen nähny. Ihmettelihän minä niitä poikasia jo sillonki, samasta kulumasta. Että eikö nuo kasva että kuolevat.

- Nii, van että mitä se merkkaa sitte elämän kannalta, noin niinku elämässä asenteellisesti kun nuin ajattelet? Ei tuo taija palijon ihmistä onnelliseksi tehä.

- Ei se onnea kiellä. Tekeepä vaan perspektiivistä ehkä kestävämmä. Sellasen, että se kestää sillonki, kun menettää ihan jokasen asian. Se on ihmisen elämässä pakko sisäistää se asenne, tavalla tai toisella. Sinä kohtaat sen silimästä silimään aina; Minä näin sen ekan kerran kun kattelin ukin ruumista arkussa sillon kakskytä vuotta sitte. Että tuossa se on ihmisen järki oikeassa olemuksessaan; tullu takas täydelliseksi. Kun se on kato puhtain tila ihmiselle. Sitä me oikiastaan haaveillaan, että ois vaan täys nollatila ja rauha.

- Ja eikö elämäsä sitte rauhaa saa? Semmosta kuolemallista rauhaa?

- Ei varmasti. Ei semmosta mistä haaveillaa.

- Minäpä en tiiä tuosta. En tiiä. Ehkä se on sitten tämänhetkisen kulttuurin vika, ko ihmiset ei ossaa vaan ajatella että oisi moniaki numeroita olemasa. Ettei tarvi aina mennä sen ykkösen ja nollan kautta. Mutta luulen kyllä, että ei tuo päje jokaseen suuntaan. Kyllä minä ossaan olla ihan rauhassa ainaki, oon aina osannu. 

- Taitaa olla tuo tualismi melekei keenissä kiini. 

- Keenit ja kulttuurit... Se ja sama, vaihtoehtoja pitäsi nähä elämän rauhalle, ja kuoleman rauhalle. Se ei oo niin, että ihmisen tarvis löytää rauhaa joka ois apsoluutti. Ei me oikiastaan ees haluta apsoluuttia, van tämmöstä löylynpiiskaa aina välillä. Että kirpasee oikialla tappaa ja saa vähän tuntea että oisi vapaa valinta sen suhtee. Että minä nyt.. nuin.. heitän tämän löylyveen, nii se on minun oma valinta.

Sihinää, vesihöyryä kohoaa katonrajaan.

- Niin, mutta oisiko sitten mahdollista sellanen.. Kun nuo tuntuu niin pieniltä valinnoilta sitte.

- Mistä syntyy isot kuviot? Kaikki pienet valinnat ellää samalla pallolla. Kaikki valinnat ellää, ja kun ne ellää, niin ehkä ne ossaa myös valita sellasen elämän, joka kestäsi tuon kuolemanki paremmin. Kestäs sillä tappaa, ettei tarvisi ajatella kahen reiän kautta... 

- Mutta oisiko sellanen elämä sitten jotenkin onnellisempaa? Sittenkää?

- En tiiä, en tiiä ossaanko sanoa.. 

- Vaan entä jos joku tulee ja tappaa yht'äkkiä sinut? Ajaa tapporekalla päälle kun oot menossa ravintolaan lounaalle vaimon kanssa. Ajaa justiisa jotenkin sen takia, kun oot niin pirun onnellinen! Elämästä on tappajalle jääny kätteen se 30 vuotta täysin ajateltua elämää; Miten meistä on oikein tullukkaan tämmösiä, että luullaan ajatuksen vaan riittävän, että se oisi niinku vaan sellanen taitolaji, tämä elämä... Se ei oo sitten paljon minkään väärti, jos se ei ossaa tehdä ittiään. Että jos ihminen ei ossaa ellää. Nii sitten se tyyppi voi ajatella, että samahan se on pistää kaikki hengiltä, jotenki käänteisesti näyttää se, että jos en ossaa ellää ni ossaanpahan ainaki kuolla! 

- Meinaatko, että se oisi niinko peilikuva siitä kauneudesta vai mitäkä?

- Jottain semmosta. 

- Usseimmat ihmiset ei kuitenkaan taija nuin julumasti ajatella. Ihmiset on semmosia, joille elämä on vaan semmonen hämärä sosiaalinen taitolaji; että missä minä nyt saan näyttää hierarkiassa omat lahjani. Se on minusta ihan ok homma, paskaaha siinä o aina ja luusereita riittää, mutta siinä pittää sitten vaan tehä turvaverkot kestäviksi, ettei ne ihan tappamaan ala. Ittiäänkään.

- Ja jos verkko pettää, nii mitä sitte? Poliisillako hoidetaan? En minä oikiastaan kuitenkaan ihan tuosta puhunu. Jotenki tuntuu että tässä ollaan osaksi samalla viivalla. 

- Samalla lauteella.

- No silläpä. Mutta että meiltä on jotenkin hävinny se ajatuksen kannattelija tässä. Hävinny se ajatuksen kautta, että miksi me ylipääsä ajatellaan. Pitäsi ottaa elämästä ote, tuntia se käsissää, naamalla. Sensuuntasta juuri, että tuntisi enemmän mitä ajattelisi, tai ossais paremmin ajatella mitä tuntee. Siinä ei sitten ne häviäjätkään ehkä haluaisi niin tappaa kettään.

- Siltikkää me ei kumpikaa taijeta pystyä sitä sitten ihmiselle antamaan, semmosta suuntaa. Että alappa tehä näin eläkä aja pommirekkaa ravintollaa. 

- Eipä juuri. Ja miksi? Jotkut sannoo että keenit, jotkut sannoo että kulttuuri.. Miten perkeleessä meistä on isossa mittakaavassa tullu tietynlaisia, että sielä on sitte pakko yhellä tuolla tappaa ruveta ja nitistää porukkaa? Pakkohan siinä on olla joku suuntaa-antava juttu? 

- En tiiä. Se o tämä maailma mikä ohjaapi. Täsä maailmassa se vastaus on pakko löytää. Siitä oon kyllä varma.

- Se on elämän ja kuoleman kysymys.

- Meijänki?

- Meijänki.

Molemmat nousevat ylös lauteilta hiljaa. Askeleet johtavat ovelle. Tulee pimeää.