Hyvin harvoin olen tässä elämässä saanut asioita
silkalla ystävällisyydellä;

ennemminkin olen joutunut kätkemään oman varjoni
pehmeän kiven sisään, jota toinen voisi sivellä
tunteakseen itsensä. Tunteakseen pohjattomasti,
että pinta, nimi, on tyydyttävän sileä ja kaunis asia.

Nautinto! Piikikkäitä hetkiä on väistämättä riittänyt,
ihmisen syntyinen vaurio on vuotaa kipeää
juuri sillä hetkellä kun arvelee paljastuneensa. Tietenkään,
ihmisestä ei paljastu sinänsä mitään uutta.

On vain erilaisia tapoja tulla näkyville, nousta
auringon lailla horisontista. Mutta valo
ei katoa. Ei edes vaikka ihminen katoaisi.
Ei edes vaikka kaikki katoaisi, vailla nimiä.

Mutta en ole tuonut itseäni toisten eteen ollakseni kaikki,
tai edes useinkaan ihminen, se tai tuo nimellinen olento. Ei,
minun merkitykseni on pienuuksissa, vähyyksissä,
puutteissa ja kuorissa jotka luulevat olevansa kaikki mahdollinen.

Valitettavasti sillä harvoin saa ystäviä,
sellaisia ihmisiä jotka eivät välitä
suuremmin muusta kuin auringonnousta.

Mutta:

Ainakin auringonlaskut ovat uskomattoman kauniita.