Ihmisen yksinäisyys. Kuljen pihan poikki saunaan, vaaran huipulta kenties laskeutuu tuuli oksiin. Kuulen sen, itsekseni. Tuo ääni ei sinänsä ole viesti, mutta se ei voi olla omassa mielessäni muuntumatta viestiksi. Se on luonnon puhetta, puiden puhetta, maan puhetta. Miksi ajattelen näin? Ei, en vain ajattele vaan tunnen; Tuuli ei ole pelkkää mielenliikettä, vaan sivelyä iholla, mikroskooppisen pienten aaltojen sivelyä korvien käytävillä. Elämän monet tasot signaloivat toisilleen; hämmennys ja ihastuneisuus on sitä, että jokin pieni vastaa toiselle yhtä pienelle, ja noista molemmista sinkoaa kuin suorana tulipilarina viiva korkealle taivalle... Kuva on täydellisen kaunis, mutta se koostuu sirpaleista.

Pienille muurahaisille olen käytännössä näkymätön, suuruuteni on niin massiivista että minusta muodostuu heille vain todellisuuden yksi rakentava elementti. Kuin aurinko, kuin kuu. Samoin tämä kaikki itsenikin ympärillä katoaa suuruuteen; En huomaa enää maailmaa, koska sen rajat häviävät kilometrien taakse. Mittakaavat muuttuvat nopeasti hämäriksi pilviksi, supistuvat ja venyvät horisonttiin saakka ja katoavat.

Katoaminen ... Se näkymätön joka pitelee asioita kiinni, ei ole lainkaan tyhjää. Kätemme, korvamme, silmämme, aistimaailmamme vain rajoittuu niin nopeasti, että arvelemme äkkiä kaiken valonkin olevan vain oman ajatuksemme tuotetta.

Eikö yksinäisyys tule tuosta rajasta, siitä että tuuli tarvitsee myös etäisyyden jonka ylittää ihmisen keholle?

Saunan kuistilla katselen heinikkoon. Hyönteisiä keinuu lehdillä, aurinko siivuttaa lehtien varjolla metsää. Yhteydet, nämä yhteydet. Mikä ihmistä pitelee kasassa? Sekulaarisuus ei vielä kyennyt vastaamaan tähän kysymykseen; Jos uskonnot olivatkin ihmiselle epäonnistunut projekti, niin ei niiden menetykselle ole löytynyt korvaajaa. Markettiliberalismi onnistuu ainostaan tekemään lattean variantin Jumalaan uskomisesta. Tämä on jokseenkin nöyryyttävää huomata; Mitä enemmän ihminen vapautuu, niin sitä enemmän hän käyttää vapauttaa yksinäisyytensä hälventämiseksi. Meistä tulee yksilöitä jotka ovat täysin riippuvaisia ja riippuuntuneita siitä verkosta, joka heidän statustaan luo. Ilman tuota järjestelmää ei ole enää egoa, vaan soperteleva lapsiparka, joka kai ennemmin alistuu vaikka itsemurhaan kuin kohtaa oman mielensä pimeitä sopukoita... Niin, kuinkahan pitkälle tätä jätevuorten varaan rakentuvaa itsenäiden lapsien palatsia voidaan kyhätä?

Aikuinen ihminen tuskin on kuitenkaan kekseliästä apinaa parempi. Surullista! Suru iskeytyy vatsanpohjaan, kiemurtaa siellä kuin joku outo eläin, musta käärme. Surun pimeä olento, jota emme saa koskaan kiinni, mutta kuinka herkästi ja nopeasti se nöyryyttääkään meidät. Vuosituhat toisensa jälkeen olemme yrittäneet tavoittaa tuota hämärän henkeä maailmassa jossa elämme.

Mutta on aivan kuin Jumalan hävitessä ihmisestä olisi kadonnut jonkinlainen turvamuuri, jonkinlainen pidike, jokin lopullinen lapsuuden rajoite. Mutta paluuta ei ole; konservatiivinen tarve, usko siihen että olisi mahdollisuus kääntää suunta takaisin maailmaan, jossa rajat olivat selviä, vähemmän individuaalisia ja ennaltamääritettyjä... Ei, sinnekään emme pääse muuta kuin tulevaisuuden hävityksen kautta. Jos nyt hävitystä tapahtuu, jos tämä nykyinen hävityksemme siis eskaloituu siihen pisteeseen.

Konservatiivinen mieli täyttää minut epäuskolla; siinä on jotakin kasvavan murrosikäisen pateettisuutta. Kun ihminen on tajunnut jotakin maailmasta, ja tahtoo vastustaa sitä fantasialla.

Emme vain edelleenkään tiedä mitä tehdä omalla paskallamme. Huuhtelemme vessan, pesemme kädet, mutta ihmisenä olemisen lika ei vain katoa mihinkään; Aina löytyy uusi roskatunkio, jota ei voida käsitellä. Ei, useimmiten me vain ajattelemme sen kaiken pois, yritämme ajatella. Teknologiamme kehittyy ikäänkuin peileiksi omalle mielellemme; Kuinka kauniita olemmekaan siellä, virtuaalitodellisuuden estradilla, kuinka kaukana olemmekaan pesäkolostamme jossa hiki, veri, tuska ja kärsimys edelleen virtaa. En voi olla ajattelematta, että lopulta jäljelle jää kauneus ilman merkitystä ja merkitsijää, pelkät upeat marmoripatsaat ja loistavat ruudut, joiden valkeata hehkua ei enää ymmärrä kukaan. Ymmärrys on toissijaista, kenties vain äly on arvokasta? Mikä hirveän outo tapahtuma onkaan tämä olemassaolo; liian suuri puhtaaksi vahingoksi ja samalla liian pieni muuttaakseen suuntaansa suuremman tiedottomuuden ja laillisuuden verkostossa...

Planeettojen, tähtien, pienten hiukkasten, kaiken tiedottoman materian liike on objektiivisesti tarkasteltuna lukemattomasti todennäköisempää ja vankempaa kuin ihmisrodun ja elämän itsensä. Aivan kuin itsekin koostuisimme suurelta osin vain kuolevasta ja kuolleesta materiasta. Elämä on loputtomassa kosmoksessa poikkeus, yksi elämä vielä mielettömämpi poikkeus. Kun sitä ajattelee, niin yksilön mieli täyttyy kauhusta ja sokeasta kauneudesta.

Onko tyhjyys sitten mieluisampi suunta ihmiselle? On mahdoton ajatella maailmaa, jossa ei olisi ihmistä, siis ei edes ihmisellisiä ajatuksia. Oleminen jatkuu ilmankin meitä, se on totta... Mutta: Metsän hämärässä varjossa, istun ja tunnen miten tuuli liikuttaa minua. Minä otan vastaan tuulen viestin, oma kehoni kertoo siitä runon. Olen yksin, maailma, olen sinussa yksin.