Suuri hymy peittää ihmisen hetkeksi varjoonsa,
kaikki menee lävitse.

Myös minä rakastan, mutta rakkauden kohtalo
on tulla kesän hävittämäksi.

Siksi usein, nyt, kuljen täällä
yksin vehreiden puiden alla
ja ymmärrän miksi rakastin.

----------------------------------

En ole kenenkään, en minkään,
minun sieluani ei näy, sitä suloista hallusinaatiota.

En minä haluaisikaan sen näkyvän,
ettei joku ehtisi ottaa siitä jo kiinni,
ryöstää sitä suloisiin tarkoituksiinsa.

Minä haluan pienten hiukkasteni jatkavan
omaa nestemäistä matkaansa,
oman nimeni meressä, mutta nimettöminä,
nimettömämpinä.

----------------------------------

Olen oire sairaudesta. Elämän kehon nykiminen
jatkuu kuin aallot kävisivät
suolaisina odottavalle kielelle. Hiekan karheus
lunastaa kipeyden, jonka mitta
ei riitä tyrehdyttämään itseään.

Se on surullista, olla meri,
jonka aallot toistuvasti työntyvät
odottavan rakastettunsa syliin.

Se on surullista, murtaa lukot
jotka arpeutuvat avaimesta
joka on tarkoitettu totuudelle.

Kaunista siltikin nähdä meri. Tulla sen kutsumaksi,
olla siihen ojentautunut, mutta lähteä.
Lähtiessään parantua? Suurempaan suruun,
siihen valoon joka tulee ikävästä.