Olen edelleen arka omien ajatusteni suhteen siinä, miten nopeasti assosioin ja miten saan nuo assosiaatiot purettua paperille. Voin selittää tuon kaiken rationaalisesti itselleni siinä, että se on vain sitä mitä olen; että se on osa identiteettiäni tai ehkä aivokemiaani, mutta kuitenkin Minua, jota en voi vastustaa tai muuttaa.

Pohdin tuota narratiivia, joka määrittää usein paljon käytöstäni. Siinä on jotakin purkamatonta ja ajattelematonta, vielä jotakin mitä en ole täysin asettanut itselleni päivänvaloon.

Enhän kuitenkaan enää varsinaisesti usko ihmisen identiteetin muuttumattomuuten totaalisti: Että olisi olemassa kokonaisuus, joka säilyy aina samankaltaisena. Identiteettikokemukseni on nykyään hyvin kerroksellinen; 

Siinä on ydin jonka päälle kertyy asioita, ja ne pintakuviot, mannerlaatat ja hieroglyfit kyllä vääntyilevät ja kääntyilevät, mutta itseys silti säilyy. Tämä ainakin äkkiseltään voisi päteä vähän kaikkeen; että jopa pienet hiukkasetkin ovat yksin olemassaolossa, ja että suuret megakorporaatiotkin muodostavat entiteettejä, joilla on oma olemassaolonsa ja 'tunnetasonsa', vaikkei ehkä ihmisellistä tietoisuutta. Lienen tässä ajattelussani aika lähellä Whiteheadin edustamaa prosessifilosofiaa, vaikken olekaan miehen kirjoja itse lukenut missään vaiheessa vilkaisua enempää.

Mutta mistä lähdinkään liikkeelle tässä tekstissä? Päämääränäni oli kai purkaa omia tavoitteitani, tätä tilaani ja mahdollista tulevaisuutta, sillä se on muodostunut itselleni hyvin tärkeäksi kysymykseksi viime vuosina. Ehkä siksi, että se on tärkeä kysymys niin monella mittakaavalla. En voi olla ajattelematta aiemman toteamisen pohjalta, että ihmiskunta entiteettinä on nyt jonkinlaisen aran kysymystelyn äärellä, että hyvin monella tasolla yritämme organismeina selvitä sen ajatuksen kanssa, että onko meillä tulevaisuutta ja millainen se voisi olla... 

Minä en näissä vaiheissa ainakaan suoraan pyri tällä tekstilläni kommunikaatioon. Se kyllä puhuu, kuten kaikki teksti, aina jollekin tai johonkin, ei koskaan ilmestyessään ole vain tyhjää. En vain enää koe, että minulla olisi suoranaisesti jotakin Minällistä tai Sinällistä paikkaa tarkkana viivastona, johon värejäni maalaan. Tämä kaikki on ehkä enemmän vain intuitioon turvaamista, puhetta sinänsä, ajatuksia sinänsä, ilman tarkkoja vaikutteita ja päämääriä. Se on kokemista joka häilyy epätietoisuudessa, pelossa, ihastuksessa, ihmisen tavalla jotakin ei-ihmisellistä yrittäen.

Sillä ei-ihmisellisyys tuntuu itselleni myös merkittävältä asialta, jota käsitellä. Ehkä asia onkin niin, että nyt kun kaikki identiteetilliset asiat sulavat pois, kun ihmisen identiteetti kiihtyvällä tahdilla romahduttaa itseään kapitalistisessa materiaalispsyykkisessä sulatus-uunissaan, niin siitä massasta syntyy kokemista joka kykenee, edes jotenkin, selviämään todellisuudessa jossa identiteetillisyys on vain yksi häivähdys.

Itse tämän tekstimassan äärellä ollessani tunnen lähinnä vain jonkinlaista tyyneyttä. Siinä on jotakin hyvin merellistä, ainakin se on itselleni hyvin kehollisesti monipuolista. Se on tuntemista; Pystyn näiden rivien äärellä kokemaan uskomattomia vivahduksia siitä kaikesta, jota minussa on. Tunne ryöppyää sanaksi sanan hiekkaan, juuri tähän. Joku, taisi olla Foucault, sanoi että ihminen on kuin kasvot hiekassa, jotka valtava meren aalto pyyhkii lopulta pois... 

Mutta voisiko olla niin, että sanan hiekasta muodostuvat uudet kasvot?

Myöhemmin enemmän.