Luin tänään väitteen siitä, että Saksassa olisi edistytty sivistyksessä sellaiselle tasolle, ettei voimakkaita johtohahmoja tarvita. Että oltaisiin demokratiassa niin korkealla tasolla, ettei tarvitse Sivistymättömien Suomalaisten tavalla surra kuolleita presidenttejä, kuten Mauno Koivistoa. Ajatus tuntui minusta älyllisesti epärehelliseltä. Eikö Angela Merkel muka ole Saksan (epävirallinen) johtaja tai valtionsa julkikuva, jonka ympärillä kansalaisten ajatukset ja tunteet vellovat? Ja mitä meidän tulisi ajatella siitä asiasta, että länsimaisen sivistyksen kuningaspalatsissa Amerikassa istuu tällä hetkellä D. Trumpin kaltainen henkilö? Vai onko Amerikan sivistyksen taso nyt yksinkertaisesti niin huolestuttavasti romahtanut, että esimerkki löytyykin (enää) Saksasta?
Tietenkin, eronsa on aina käytännöllä ja ajatuksella, mutta en yksinkertaisesti suostu uskomaan, että olisimme ihmisinä missään mantereella vielä päässeet eroon näistä johtajista ja 'uhrilampaista', jotka tahtoamme ja tahtojamme edustavat. Miksi tehdä politiikkaa, jos asia näin ei olisi? Ajatuksen kirjoittaja koki Koiviston suremisen myös 'jokseenkin nolona'. Mistä tällainen myötähäpeä? Ehkä psykologisoin liikaa, mutta kirjoittaja tuntuu yleistävän omien tunteidensa pohjalta liikaa; Jotain sanallistamatonta kaunaa tekstin alla tuntuu ainakin liikkuvan, kenties älykkään ihmisen tuskaa siitä että miten me mudan keskellä elävät ja halveksitut emme vieläkään voi päästää irti kansallistunteestamme.
Siltikin arvelen, että kun A. Merkelistä aika jättää, niin aivan varmasti häntäkin surraan kansan syvissä riveissä, hattu kourassa, median ansiokkaalla hautajais-saatolla. Kenties tuo sureminen on Suomalaiseen nyyhkytykseen ja tunteissa rypemiseen verrattuna teutonisen hillittyä, mutta eiköhän tapahtune yhtä kaikki. Jo pelkkä internetin aalloilla nykyään täysin reaaliajassa toimiva julkisuuden ihannointi ja palvonta puhuu sen asian katoamattomuuden puolesta.
Tässä vaiheessa heräsi kysymys: Sallineeko kirjoittaja Robin Williamsin kuoleman äärellä parkumisen paremmin kuin Koiviston? Rinnastus tuntuu äkkiseltään kohtuuttomalta jos ajatellaan että toinen on 'vain näyttelijä' ja toinen 'valtionpäämies', mutta merkittävää näissä tapahtumissa on siltikin niiden massiivisuus ja kokonaisia ihmisryhmiä kuohuttava voimakkuus, ja miten meille jokaiselle aivan varmasti löytyy jokin hahmo, jokin esikuva, jonka puolesta olemme hetkeksi valmiit menettämään järkemme.
Jos jotakin, niin meidän tulisi olla äärimmäisen tarkkoja tämän jokseenkin ainaisen inhimillisen sosiaalisen ilmiön suhteen, eikä väittää ettei sitä tapahdu, että olisimme muka jotenkin jättäneet taaksemme ne rakenteikot, joiden varassa sellaiset tunteenpurkaukset elävät. Nähdäkseni elämme tällä hetkellä jatkuvan häikäilemättömän koneellistetun tunnemanipulaation, ellei jopa tunneväkivallan, keskellä.
