Jotain puoli vuotta sitten näin Youtubesta videon, jossa Koko-gorilla viittoili sitä, miten maapallosta pitäisi huolehtia. Itselleni jo ensimmäisellä katsomiskerralla kyseinen video vaikutti lähinnä surulliselta, koska siitä niin läpikotaisin paljastui kyvyttömyytemme katsoa asioita itsenään.

Tuo kyvyttömyytemme yhdistettynä teknologian proteeseihin on aikamme kriisi, ehkä sen ydin.

Vähitellen kaiken järkemme voimalla kun olemme kasvaneet tietoisiksi siitä, mitä olemme, ja samalla tulleet tietoisiksi siitä missä olemme. Nämä paljastukset ovat valitettavasti olleet kaikkea muuta kuin mitä järkeilimme: Meidän järkemme puhuu meistä olemisen valtiaina, jumalan sijaisina, mutta sen järjen myötä meille paljastuu maailma, jossa olemme vain yksi eliölaji toisten keskuudessa, olemassaolossa jossa ei ole taattua oikeutta, vaan pelkkä hyöky järjetöntä mutta affektiivista materiaa.

Siispä hyödynnämme tuota teknologiaa entistä suuremmissa määrin lähtökohtiamme vastaan, ja mitä enemmän niin teemme, niin sitä voimallisemmin sen hirveys meille paljastuu. Kaiken kontrollin vastahyökynä silmille roiskahtaa samaa vanhaa; Verta, ulostetta, mutaa ja hämärää.

Emme voi ohjelmoida Kokoa enää uudestaan, vaikka senkin varmaan haluaisimme tehdä, mutta kontrollintarpeemme yhdistettynä teknologiaan saa meidät muokkaamaan sitä mitä voimme kokea, useimmiten visuaalisuuttamme; Romantiikan hengessä teemme taiteella sitä, mitä luonnon pitäisi olla.

Visualisoimme totuuden silmiemme eteen, sillä tavoin yritämme päästä yksi yhteen sen kanssa mitä emme koskaan voi todella koskettaa, eli elämää itseään.

On jotenkin ironista, että se mikä Kokoa vaivaa, on siinä millä viesti esitetään; Se on meidän kontrollintarpeemme, halumme vääntää luonto juuri sellaiseksi kuin mitä ihminen visioi. Sillä teemme Kokostakin selkeästi kommunikoivan entiteetin, ihmisellistämme hänet, sen sijasta että katsoisimme eläintä, jonka ilmaisu takeltelee, haparoi, on itsessään ilmaisunakin kiisteltävää. Me emme halua hyväksyä Kokoa vaan hänen on tultava toiseudestaan meidän alueellemme. Se on asenne, joka kerta kerran jälkeen riistää luonnosta kaiken, niin pitkään kuin sillä ei ole nimeä.

Niin pitkään kuin se ei suostu pelaamaan meidän peliämme, me olemme oikeutettuja hävittämään ja riistämään maailmaa, josta tuolla riistolla tulee ehkä vähitellen hautamme.

Mutta ilman ihmistä maailma ei välitä. Ilman kontrollintarpeeseemme sulautunutta ja kätkeytynyttä empatiaa emme olisi kai ihmisiä lainkaan. Vai onko niin, että luonnon keskuuteen myös piiloutunut oma empatiansa, oma halunsa puhua ilman sanoja, viestiä ilman nimiä, ideaaleja, ajatuksia?

Kenties luonnon ytimessä, siis sen pinnalla, pinnoilla, on aistittavissa se mitä elämä on....