Loihu lämmin käy metsää pitkin, en sitä tunne, nimetöntä,
se oli jotakin, jokin, jossakin joka yritti jaksaa ja jaksoi
tämän verran. Olkoon sitten unessa nyt, mikä alkoi,
minä pidän sijaani hänelle. Takaan että olen olemassa yhä
kun luet tätä, isä, äiti, lapseni. Että yhä olet olemassa
sen takaan sinulle nyt, vaikket sitä koskaan tahtoisi
enää mentyäsi tietää

Joutavaa on kirjoittaminenkin, sanoo riippuva mieli
roikkuvassa päässä, hiukset lytyssä naamaa pitkin
otsa kosteana hiestä ja kiuas märkänä tulesta,
typeryys kovana kyrvännupissa huohottaen unessa
josta eläväksi ei koskaan ehdi kun pitää aina juosta
katuja ja teitä ja vuoria ja vuorentaivaita hipoen
kaikkialla maailmaan vaikka omat luut valittaen
putoaisivatkin pois ja jäisivät kauas taakse ikuisuuteen
eikä sieltäkään koskaan tule puhelinsoittoa takaisin,
isää, äitiä, luurista osoittamaan kursoriksi hajanaisille
kansioille paikkaa virtuaaliseksi käyneellä elämän
työpöytäpaskapartikkelihiukkaskuvakerroskakoritilalla