Olkoon kantamista kaaoskin
joka ei jaksa enää hetkeä enempää edetä,

olkoon kesään sidottua tämäkin
kipeä johon huolettomana jaksaa herätä,

herään kantaakseni sitä kaikkea,
nostan kipeänä syliin ja pitelen,
se on outo lapsi, näkee yölläkin
kaiken taivaan, ja minä kysyn

"Tiedätkö mikä nimesi on?" ...

---------------------------------

Itsestäänselvää on hämärä, se on puolet
siitä mitä emme osaa odottaa;
puolet hiipuu toiselle puolelle, se ei
tiedä meitä, me olemme heidän peilinsä.

Olemme heidän kaipauksensa kohde.

Entä jos peilin laittaa toisensa eteen?

En tiedä. Niin vain käy: Kuolemme.

----------------------------------

Se on siru päivittäisestä ajasta,
jota pitelee kuin okaa kädellä;
miten se hehkuu kultaa kämmenellä,
eikä sitä malta pistää viileään
jota on kasvattanut kauan itsessään.

Siinä ihminen odottaa kädet taskuissaan
tuolta saapuvaa kyytiä;
sen ikkunat ovat valosta näkymättömät,

Ettei oikeastaan tiedä kuka kuski on.

Kun pääsisi viileään, pois täältä
hirveästä maisemasta, siitä odotuksesta
mikä kestää kaikki vuodenajat,

Mutta aina kesällä hän saapuu,
ja vie meidät takaisin.

Emme me kuulu sinne mihin olemme tulleet.

------------------------------------

Nyt tuuli pistää itsensä ikkunoista sisään,
ja tuo mukanaan kaiun isästä.

Isän kädet työskentelevät yhä, puiden säleitä
on aamulla jäänyt rannalle kierteilemään.

Kaikki yöt on hänen pitänyt tehdä töitä.

Nyt kun avaan ikkunan, aurinko nousee
kuulen, näen.

Isäni teki kaikki yöt aamuni venettä.

-------------------------------------

Minun on hirveä kiire juosta tämä väli
näkemään sinut uudelleen.

Hirveä tie erottaa meidät toisistamme,
sen sisällä on harmauden mekanismeja
jotka sulattavat itseensä ajalla
kaiken mitä haluan sinulle kertoa ---

Sinäkin tahdot uskoa tiehen, siksi kuljet sitä,
ja minun täytyy kulkea pitkä matka
kaiken yön ja aamun vihollisia vastaan,
että voisin tavoittaa sinut ennen loppua.

Sinuna olen kulkenut kauan eteenpäin,
minuna olin aina jäljessäsi.
Vasta kun käännyit taaksepäin, näin itseni,
ja tässä syleilen itseäni.