Jähmeää ja hidasta on teksti
tänään ja varmaan huomennakin.

Askel ei kulje. Vanhuus.
Askel etenee.
Liian suuri nuoruus.

Välitilat. Ne hetket jotka
todella muistaa,

Minä tulen sinne taas missä me olimme
keittiössä ja minä kirjoitin
pöydän ääressä kaita valo kävi läpi,
se on selvää: me olimme, siis
emme olleet yksikön tarpeessa

talvella yhdessä aika oli sileää,
se tuntui lasilta jolle
saattoi piirtää hengityksellään.

Sen kuvan irtonaisuus säilyy
kaikessa taivaassakin
muodostuu pilville kasvoiksi
ja sen takia elää; että saisi
antaa kasvottomillekin eleet?

Tämä on ihmisen outo tarve,
jakaa vähimmästäkin vähemmälle.

Ja nyt tämä hetki,
nyt josta laskeudun
kuin tikkaita alas,
natisevat portaat;

Tähän samaan aikaan jossa
on erittäin innostunut olo
ja toiselta puolelta lannistunut,
siltä puolelta lannistunut
jonka pitäisi olla erittäin nuori ja valpas,

keho säilyy, mieli säilyy, sielu säilyy,
mutta pelkään itseni puolesta
ja siltä kohtaa itsestäni pelkään
myös maailman puolesta

että jos minä menen,
niin maailmalta häviää yksi reikä
josta nähdä sisään:

kuten sisään näkee on peili

ja kun on halvaantunut,
niin kasvojenkin ilme
venähtää pysyvästi
samanlaiseksi. Hymyksi,
jos siihen vastataan.

Mutta tähän minä lopetan 
kaiken muun paitsi 
runojen kirjoittamisen.