The Housemartinsien Caravan of Lovea kuunnellessa väistämättä päädyn miettimään, millä tavoin rakastaminen ja rakkauden mahdollisuus on muuttunut siitä hetkestä, kun tämä biisi soi radiossa. Itse synnyin juuri silloin, kun tämä kappale vietti listahittiviikkojaan, enkä siten ehtinyt näkemään sitä ympäristöä jossa se kehkeytyi. Itselleni se voisi siis olla yksiselitteisen suloinen pop-kappale, mutta niin ei ole asian laita. Tämä kappale kun soi ajassa, jossa rakkaus itsessään on jonkinlaisessa kriisissä, muutosvaiheessa.

On selvää, että kappaleen viattoman oloinen positiivisuus ja optimismi ei syntynyt helppojen aikojen keskellä; Briteissä oli juuri tuolla hetkellä menossa Margaret Thatcherin kovin kyykytysvaihe, ja köyhällä työttömällä oli paha selvitä. Nykyään tilanne on sama, paitsi ettei Caravan of Love - biisejä synny. En ainakaan voi väittää, että näin viattoman inhimillistä ja universaalia rakkaudenosoitusta saataisiin listahitiksi. En huomaa niitä radiossa. Jos jotain tällaista optimismia maailman ja ihmisen tulevaisuudesta on nähtävissä, niin se on jossakin syvällä maan alla tai maanpinnan läheisyydessä, ikäänkuin piilossa.

Rakkauslaulut, jos niitä on, puhuvat tänä aikana vain yksinäisistä ihmisistä tekemässä yksinäisiä asioita. Suhteet ovat elintärkeitä, mutta niiden merkitykset ovat nykyään suhteen ulkopuolisten tekijöiden määrittämiä; jos emme saa jotakin vastikkeeksi panostuksestamme, suhde on merkityksetön. Siihen kuvioon Caravan of Loven tunnelma ei sovi lainkaan. Siinä kun kaikki ihmiset vain ovat jo valmiiksi toistensa sisaria ja veljiä; ehkä kappaleen sanomassa ihmisssuhteet ovat jotenkin kaikki mitä meillä on, kaikki se mitä meidän tulisi arvostaa.

Ihmissuhteiden merkitys sirpaloituneessa nykyhetkessä tuntuu samaan aikaan epäselvältä kuin lasinkirkkaalta; Emme selviä yksin, mutta mikä olisi se liima joka saisi meidät turvaamaan toisiimme ettemme olisi yksin?

Kun katson ympärilleni, kuulen paljon puhetta arvoista ja siitä, miten länsimaiset arvot ovat parhaat mahdolliset. Mutta mitä koen käytännössä, mitä aistin? Näen yksinäisiä, pelokkaita, vihaisia ja väsyneitä ihmisiä. Kuulen katkeria, epätoivoisia, apaattisia ja julmia äänensävyjä. Tunnen kehossani pelkoa, aistin elävässä maailmassa sen, miten luonto itsessään ympärillämme harvenee ja häviää, kuolee. Missään en suuremmin aisti näiden kauniiden arvojemme vaikutuksia, paitsi aivan ohimennen. Ehkä asia ei koskaan ole ollutkaan toisin, ehkä tuo häivähdys, toivo, on se mikä meitä kannattelee.

Surullista, miten kornilta sellainen tuntuukaan nykyään. Toivo itsessään. En vain ole varma siitä, että kuinka kauan meidän täytyy vielä kyynistyä ymmärtääksemme toivon merkityksen. Kuinka kauan meidän täytyy vielä rakentaa muureja maailman eteen, ennenkuin uskallamme todella elää siinä?

Mutta ehkä se mikä Housemartinsin kappaleessa kuuluu, on toivo sellaisesta muutoksesta. Ehkä tuo toivo on luotava aina uudelleen; luotava kokemus siitä, että maailmassa on mahdollisuus elää viattomasti ja vapaasti. Se vaatisi meiltä kykyä luottaa viattomalla tavalla elämisen rakenteeseen, sen hirveyden yhä paljastuessa raadollisemmin eteemme. Se vaatisi meiltä kykyä ystävystä jonkin toisen, mutta yhtäläisen kanssa, ja sen ystävyyden kautta voimme mahdollisesti löytää myös rakkauden. En voine ainakaan uskoa, että on olemassa rakkautta ilman ystävyyttä, että olisi jonkinlainen oikopolku siinä asiassa; Jos emme osaa olla ystäviä, siis arvostaa toista ihmistä itsenään, niin emme myöskään kykene rakastamaan.

Ajattelen maailmansotia. Sitä, miten välttämätöntä sen hirveydenkin keskellä oli muutamien harvojen työstää kauniita, helliä satuja, sinänsä merkityksettömän oloisia runoja ja lauluja, värikkäitä taideteoksia. Kun ihmiset sen hirveyden keskeltä heräsivät jälleenrakentamaan yhteiskuntia, niin nuo pienet teokset ja teot varmasti monesti lohduttivat hirveitä julmuuksia kokeneiden ihmisten elämiä. Asia on edelleen sama, vaikkei sellaisenaan toistuva. Hirveiden, valtavian tekojen keskuudesta ihmisen täytyy horjahtaa lepäämään hyvin hellille ja viattomille alueille; pehmeille tuulille ja lämmittäville liekeille. Tämä on taiteen ominaisuus; sen pieni intiimiys on ihmisenä olemisen pohjavettä, ja suurinkin taide on aina erittäin intiimiä, niin intiimiä että se sisällyttää itseensä kaikki ihmisen kokemukset ...

Lopulta en, että on olemassa ihmisen ulkopuolista jälkeisyyttä; aika on meidän ominaisuutemme. Me teemme taidetta että se antaisi jotain jälkeentuleville, niille ihmisille ja olennoille jotka selviävät elämän keskuudessa. Taiteentekeminen mahdollistaa paljon. Yksi konkreettinen teko eräässä nykyhetkessä: 30 vuotta myöhemmin luomisestaan Caravan of Love elvyttäen sai minut kirjoittamaan nämä sanat.  Ja nämä sanat? Kirjoitin ne nyt, koska ihmisellinen tulevaisuus, ihmisellinen rakkauden mahdollisuus on aina läsnä, aina todellinen.