Ajoittain edelleen koen väsymystä itsessäni, jota voisi sanoa elämänkattavaksi uupumukseksi. Nuorempana minun oli vaikea kohdata tuota tunnetta muun kuin itsetuhoisen käyttäytymisen kautta. Piakkoin täytän kolmekymmentä vuotta, ja koen, etten enää niin radikaalisti lähesty omaa eksistenssiväsymystäni.

Ei minun tarvitse; jollakin tavalla juuri väsynyt apatia auttaa kohtaamaan hirveitä haasteita. Nihilistinen elämänsuuntautuminen on auttanut tässä itseäni. Olin luonut itsessäni niin suuria ja raastavia merkitysrakenteita, että ne oli romahdutettava aivan pohjamutiin. Oli murskattava rakenteet että niistä saattoi alkaa tekemään jotain uutta, tai ehkä vain että saattoi lopulta todella elää siellä raunioissa... Olenhan jo lapsesta saakka tavallani nauttinut hylätyistä rakenteista ja niihin kätkeytymisestä.

Siltikin, olen ollut syvästi sairas. Sairas sellaisella tavalla joka ylittää kaikki suoranaiset sairaudet kriteerit; ei ole ollut hoitoa Itseeni!

Masennuksen voisi kai nähdä viestinä. Sen voisi nähdä eräänlaisena viestinä tulevaisuudesta; se yrittää kertoa ihmiselle jotakin siitä mihin hän on menossa tai mihin hän voi olla menossa. Se on myös erittäin ohkainen ja hankala reitti kulkea, jonka masennus avartaa. Sitä on monesti tuntenut menneensä kuin neulansilmän läpi, vain vaivoin selviytyen.

Kokemani kärsimys on usein ollut täysin sanatonta ja täysin yksinäistä. Kukaan ihminen ei ole voinut jakaa sitä kokemusta. En tiedä miten olen kyennyt vastustamaan sen tuskan sivuoireita näinkin hyvin. En vain tiedä tarkkaan. Ehkä se on yhdistelmä sattumaa ja taitoa, josta elämä koostuu.

En usko, että tämä elämäntapa käy monelle ihmiselle. En toivo niin. Tiedän olevani hyvinkin ääri-ihminen. Rankimpia oppitunteja itselleni onkin ollut myös se, etten välttämättä voi elää kuten olen haaveillut. Että minun on jotenkin menetysten kautta opittava elämään ilman mutta uudenlaisessa rikkaudessa. En usko, että ihmisten tulisi pyrkiä ainakaan kiduttamaan itseään jollakin askeettisuudella. Sillä en usko, että mikään askeesi on lopulta täyttä kidutusta; siinä täytyy aina olla jokin juju joka saa sen tuntumaan hyvältä, nautinnolliselta.

Pohdiskelin, että olen kuitenkin antanut jo nuoruuden energiani, luopunut terävimmästä särmästäni. Tämä täyttää minut välillä surulla; tämä yhteiskuntamme kun ei suuremmin ymmärrä vanhuutta. Ei ainakaan hyväksy sitä; ihmisten täytyy olla jokaisessa ikävaiheessaan kykeneviä samanlaisiin suorituksiin. Ehkä suuressa mittakaavassa on erittäin vaikea siis elää yksilönä, mutta se ei poista pienten läheisten suhteitten voimaa.

Uskon itse ainakin siihen että ystävyys on tärkeää ja tavoiteltavaa, että jotenkin meidän tulisi yrittää elää juurikin pienellä tasolla kauniisti. Niitä ihmisiä kohden joita näemme päivittäin.

Kokemuksellisesti tuo mainittu luovan särmän katoaminen on itselleni aika selvää; En vain enää kykene samanlaiseen intuitiiviseen hyppelyyn ja spontaaniuteen mitä vuosia sitten. Siinä on puolensa. Nuo spontaanit hypyt olivat usein retkiä hirveimpiin kokemuksiin elämässäni. Ailahtelevia ponnistuksia tuntemattomaan, traumoihin, yhteen tuhoisaan parisuhteeseen...

En usko että minulta tulee koskaan syntymään mitään kirjaa tai kokonaiskattavaa teosta, vain paljon pieniä mutta hyviä ajatuksia ja tekoja. Se ei tunnu pahalta ainakaan kaiken aikaa. Tottakai koen syyllisyyttä tekemättömyydestäni, mutta: se syyllisyys monesti purkaantuu uutena työnä. En voi lakata olemasta ilman tätä kipeää, tai lakkaisin olemasta kokonaan!

Väsymyksessä, tylsyydessä, häpeässä on puolensa. Niissä on jotakin olennaista ihmisen elämän kannalta; En usko että meidän täytyisi pyrkiä poistamaan noita tunteita itsestämme vaan ymmärtämään niiden merkitykset syvemmin kuin mihin olemme ehkä kyenneet tässä vaiheessa. Häpeän koen olevan ainakin itselleni parhaimmillaan eräänlainen motivaattori; jos en kokisi häpeää ei minulla olisi mitään voitettavaa itsessäni. En halua ainakaan elää ilman omia sirpaleitani. Ne ovat oman rikkauteni juuria, siinä missä ne valoisatkin kohdat.

Minun on ehkä tässä vaiheessa vaikea kohdata sitä, että olen todellakin vanhenemassa. Tietoisesti tuo 30 vuotta ei tunnu juuri miltään. Se on itselleni lähes samantekevää tunteellisesti. Mutta silti siitä juontaa monia pohdinnan aiheita.

Muistan 18-vuotiaana todenneeni, että 30-vuotiaana päättäisin päiväni, jos mikään ei ole muuttunut. No, en oikeastaan tiedä onko mikään sinänsä muuttunut; Olen edelleen sosiaalisesti erittäinkin kyvytön, traumojeni määrittämä, aloitekyvytön ja saamaton ihminen. Olen edelleen itseni, siis. Mutta en ole enää niissä hetkissä joissa ajattelin tuolla tavalla, en ole siinä ympäristössä. Elämääni eivät enää vaikuta samanlaiset asiat kuin tuolloin. Kipukohtani voivat vapaammin hengittää vaikka ne eivät olekaan lakanneet olemasta...

En tiedä mihin olen menossa. Pelkään, epäröin, häpeän. Saan vain vähän aikaiseksi siitä mitä suunnittelen. Mutta se ei kuitenkaan ole täysin itseni; aina jotain jää yli. Aina kertyy muutamia pieniä runoja, pieniä tekoja...