Usein palaan elämän tunnottomuuden ääreen. En pääse kovinkaan kauas pois sen vuoren jyrkänteeltä, välillä lähes juoksen sitä kohti. Sitten jokin pysäyttää minut. Ehkä se on vanhuus joka pysäyttää, tieto siitä ettei tuosta sukelluksesta enää selviäisi. Parempi jäädä tähän kaiken maailman tärveltäväksi ja piestäväksi; kaiken tuulen avattavaksi. Lopultahan tuuli kaivertaa kaiken vuorenkin ontoksi ja sen sisälle pääsevät kaikki ne surullisimmatkin vesipisarat, joita se olomuodollaan pitkään esti tapahtumasta. Ovi aukeaa ja päästää sisälleen askeleet joiden oli määrä kulkea siitä.

Yhden täytyy aina odottaa. En halua lähteä sen kuoren päältä pois enkä palata. Minä tempoilen edestakaisin, sillä minä olen syntynyt maailmaan. En minä halunnut syntyä, vaan minussa syntyi tahto olla. Tuo tahto odotti että juuri tämä ovi aukeaisi ja että se pääsisi ruohona putoamaan ylöspäin maailman pintaan. Kun tuo mahdottomuus tapahtuu, niin se on täysin oikein ja totta: sitä ei voi mitenkään enää pysäyttää. Kaikki maailman mekaaniset leikkurit ja leikkisät tulipalot tietenkin leimuavat siitä ja sen vastavoimana, mutta se saa silti tuntea taivaan, ruohoutua omana runonaan.

Tämä on lapsen uskoa: Vaikka puhuisin tätä suuressa hämärässä, niin lopulta valkeanpunainen juna kulkee alas vuoren rinnettä ja sen sisällä on lukemattomia lapsellisia silmäpareja; taivas on kirkkaansininen ja sisustansa harmaata valkeammat pilvet ovat auringon edessä. Minä ajattelen ja toivon niissä teissä monissa etten olisi kadonnut.

Aika tapahtuu aina sinun ja minun välilläni. Etten minä ehtisi muka matkaasi, ainahan kuljetat sekuntien verran minua mukana vaikket sitä tiedä. Sekuntit ovat siitä erikoinen painoarvo, että niitä kertyy hälvenemiseksi; että kun niitä on paljon niin ihminen on lähes kadonnut. Erikoisinta kuitenkin tuo, miten se silti tapahtuu tässä välillämme, ettei se meitä hävittäessään lainkaan kadota meitä vaan ainoastaan luo aavemaisemmaksi sen, minkä häilähdys oli joskus niin totaalia ja täydellistä kaikessa sananmukaisuudessa. Ajan täydellisen sivellyt kohdat avartuvat siis ja muuttuvat lasiseinämäksi.

Siksi minä usein ajattelen sinua nukahtaessani, että siltä kohtaa minusta ehtisit nähdä lävitse.
 Että elämä voi jatkua sillä tavoin kuin aika tapahtuu meidän välillämme.

Vaikkei se olisikaan ikuista, minä kuljetan sinua sekuntien verran mukanani vaikket sitä tiedä. Sinä kerryt minuun hälventyen, että kun sinua on paljon niin olet lähes kadonnut. Erikoisinta siltikin se, ettei aika sinun kadotessasi siltikään lakkaa, vaan ainoastaan ottaa uuden muodon, luo konkreettiseksi sen mikä kaiken aikaa on ollut yhdessä häivähdyksessä. Sinun olomuotosi siis katoaa ja lopulta kaikki mitä on jäljellä on avaruus, se jonka halki usein ajattelin sinut nukahtaessani. Siltä kohdalta meistä lopulta nähdään lävitse. Sillä tavoin elämä jatkuu vaikkei se olisikaan ikuista.

Hän kulkee itsekseen mutta kaikkialla. Hän pakenee jotakin suurta ja tunnotonta. Omiin tunteisiinsa? Ei sellaisia voi pidellä. On vain käveltävä, vaikka siitä tulisi kuinka irvokasta. Ei juostava sillä juoksu johtaa aina hiljaisuuteen. Pitää kävellä, pitää kävellä maltillisesti niin, ettei se saa kiinni, tartu kädestä niin että käsi katoaa. On pidettävä käsi kiinni, nyrkkiin puristuneena, tunnusteltava iho.

Yritän usein näillä sanoilla tai niiden väliin jäävillä jäänteillä luoda jonkinlaista siltaa kahden asian välille. Se siltä ei ole täysin näkymätön; Joskus on vain luotettava siihen että askeleen alle jäävä tyhjä tila kantaa. Hän yrittää nimittäin päästä tänne puolelle, ja se tarvitsee eräänlaista heijastusta.

Sinä olet elänyt elämääsi jatkuvassa unessa. Sitä elämää ovat leikanneet ja haavoittaneet monet valonsäteet, mutta lopulta jäljelle on jäänyt vain sama itseys; makkaroiksi viipaloituneenakin silmät ovat aina auenneet kipeän rakosista ja aloittaneet uuden totuuden hengittämisen. Kuin muovikuoreksi ympärille, kaikki henki on vähitellen siliytynyt ja tähteytynyt. Lopulta on ollut lähes mahdoton hengittää ilman tällaista prosessia, jokaisella hengenvedolla itseys on viipaloitunut pieniksi sirusiksi jotka sitten on toisella puhalluksella kahmaissut syliinsä, kuin sekuntien välillä ei olisi mitään etäisyyttä. Kuin keholla ja sen luomalla varjolla ei olisi mitään etäisyyttä. Kuin valolla ja sen luomalla varjon henkäyksellä ei olisi mitään etäisyyttä. Jokainen henkäys pirstaloittamassa todellisuuden uusiksi ja vetämässä sen takaisin. Lopulta kaikki olisi takertunutta toisiinsa, liimaantunutta viisituhatvuotiaan lapsen käsityötaidolla yhdeksi paperin ja lasin massaksi, joka sitten hehkuu kirjahyllyssä heijastaen kaikkea tyhjää mahdollista.

Onneksi on yhä tällaista, runoutta, näin toivot ääneen vaikka kaiken aikaa täällä sataa.

Sinä olet mätä ukkosenjumala. Tarvitset paremmat kengät ja takin siihen, että selviät myrskystä ylitse. Miksi et enää opasta ketään sateeseen? Loimuat täällä mielessäsi vain, pidäteltyjen pisaroiden kanssa. Valut kaikki portaat alas rippeinä siitä toivosta, jonka kaikki kauan sitten toivoivat sinusta näkyvän. Vastaat kesään vain vaivoin, talven jäähän ei sinun laulustasi jää mitään.

Me odotamme sinua täällä, maailmassa. Että sinä heräisit ja nostaisit kaikki asiat jotka olemme kuin pelkät sanat ylös.

Hän oli mies, jonka iho oli enää runoutta.

Hänet löydettiin aavikolta, rannalta ja hiekasta. Hänen kaikki esineensä olivat hajaantuneet ympäriinsä, rinkiin ruumiin ympärille. Siinä hänen varjonsa oli pitkällään myös, irtaantuneena kehosta, liikkeelle pääsemättä. Kädessään hänellä oli rivillinen tekstiä, joka oli kuivanut kiinni kehoon kaikesta valosta. Jollakin tapaa hän oli kuollut, valvontakamera vain ei ennättänyt tallentaa sitä hetkeä. "Näin käy kun ihminen jää yksin", todettiin.

"Näin siinä käy, hänen sanansa vain tarttuvat häneen kiinni.", päiviteltiin kun kehoa raahattiin merelle haudattavaksi. Mustat tahrat peittävät kehon kokonaan ja voisi melkein kuvitella, että sieltä alta ei enää paljastu mitään kokonaista, pelkkää runoutta levinneenä ympäriinsä kuin taloja, kuin kaupunkeja, kuin metsää.

Nolla prosenttia järkeä oli jäljellä katastrofin jälkimainingeissa. Raportti pistettiin pöydälle ja monet totesivat tulosten olevan vakavia. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ottaa sitä vakavasti. Paperista tehtiin lennokki ja se heitettiin ikkunasta ulos. Lopulta numerot kaistaleina pysähtyivät sateisen kadun pintaan, ne näyttivät hetken kuolleen linnun sulilta. Voisi sanoista kuvitella että sinä olisit ottanut sen käteesi tästä, että sinä olisit pystynyt siihen tällä hetkellä. Et kuitenkaan halunnut, sillä olet menettänyt otteen. Huomaamattasi kaikki maailma on vain alkanut lipua sormiesi lävitse.

Joku voisi kuvitella myös, että ihminen on käynyt vanhaksi. Mutta se ei ole totta; tuolla hän potkii jalkapalloa kerrostalon seinää vasten kuin mikäkin poika. Taivaalta valuvat laavavirrat ja kellarista löyhöttävät limaiset ektoplasmapilvet eivät pysty keskeyttämään hänen naurettavaa leikkisyyttänsä. Poliiseja lähetetään paikalle pysäyttämään huvittelu, mutta heidän huutamansa sanat kilpistyvät pojan leikkikenttään; Hänelle kaikki itseytensä sävy on vain totaalisen todellista, sitä ei voi mikään julmuus tai pelottelu pysäyttää. Mutta kun nauru helähtää ikkunasta, kun äiti kutsuu, niin peli loppuu. Pannukakkua ja marjahilloa!

Toisaalla, ylempänä, ehkä jossakin talon huoneista, mies hakkaa kirjoituskonetta kaksin käsin. Välillä hän jopa kirjoittaa. Näppäimistön palaset ovat levinneet kaikkialle niin, että sinunkin on niitä pidettävä mielessäsi molemmilla käsillä. Milloin tuo mies lakkaa pelleilynsä ja alkaa oikeasti toteuttaa itseään, mietit näin, samalla kun hänen kirjaimensa putoilevat näinä satumaisina roskan rivistöinä syliisi. Tahtoisit pistää nämä kirjaimet johonkin, mutta et keksi niille paikkaa. Sitten oivalsit, että maailma onkin harhaa ja kirjoitit tämän tarinan.

Rakastan ehkä vain autiutta, niin kuin se on pyhä
               täysi ja kylmä kohta maailmassa

               niin myös minä hehkun ja kuljen

                     tämä keho, sen essenssit
                             juopuvat tyhjistä käsistä
                    vaikka vihaisin sitä
                                             energiaa

               tahdon sulkea ikkunan, maata
                                                  koko maailman
                          sielullani sydäntä myöten
                                  maantua siitä
                                  mikä rikkoo kasvot
                                  mikä helmeilee sisältä

                     lopulta veri on sinistä kuin taivas
                      lopulta aurinko on totaali
                     lopulta ne ovatkin pilvet jotka
                      rikkovat kaiken harmonian;

                               niin minä kuuntelen,
                                näin minä olen aina
                               täällä ääntelehdin vuosituhannet
                                ruosteisina putkina

                               tahrin kädet
                               kun hanan avaa puhdistuakseen

                               antaa sen virrata
                               sillä minä sallin sinulle valon
                          
                               sinä otat minut,
                               sinä et tiedä ...

                               sinä otat minut,
                               sinä et tiedä ...

Tunnelin päässä näkyy valoa

Minä olen tupakka, minä olen
  avaruus sen valossa,

minä olen hehkuva entroidi,
  joka häkeltyy
ohjelmointinsa hämärässä

Tämä on valoa
                      tämä on valoa
                                           tämä on

                      sanoo muovinen kudos

                      kuinka et vielä kärsi
                      omasta ajastasi, onko sinun
                                  nieltävä menneisyys,

                     ja aina niin nälkäinen olet ja kaunis,

                     "ihminen",

                     minä hehkun ainoassa jäänteessäsi

                     tämän kaupungin rujossa luustossa
             
               olen kuin kide, läpikuultava jonkun käsissä

               en tiedä tahdonko pudota
                   aina mutta sinä päästät irti

               olen kauttaaltaan
                                        olen aina

Depressio on taas kovin vaikeana päällä, mielentilaa syövä ahdistus ja hirveys. 

YKSINÄISYYS. Kaikkialle ulottuva, samantekevää olenko ihmisten kanssa tai itsekseni, olen yksin.

En kestä katsoa ihmisiä tämän yksinäisyyden keskeltä. En kestä tunnustella maailmaa.

IHMISET: PUHUVAT KAIKKEA RAKKAUDESTA.                                   

Minä puhun kai niin pitkään yksinäisyydestä yksinäisyydessä, että ihmiset oppivat rakastamaan 

sitäkin tai lopulta sitä. 

Kaikkein helpoimmat asiat pitää oppia viimeiseksi, vaikeimmat ensin.
        
     Ainoa toivoni siinä tietoisuudessa, että on ihmisiä jotka minua jollakin tapaa rakastavat.

     (Että etäisyys on jotenkin se missä asiat tiivistyvät kestäviksi.)

    Välillä ainoa toivoni toivottomuudessa, että huomenna ei ole sitä mitä oli tänään.

     

Soittorasia on suljettuna piirongin päällä.

 Sen sointi ei lakkaa.

Minulla on käsi kädessäni, minä muistan
 että tuolla taivaalla oli revontulia, talvi.

Nyt tämä myöhäinen yö on vain liian pitkä.

 Samantekevää onko siinä valoa.

Olen itsekseni ja pelkään
 kaiken aikaa sitä, että olen vain olemassa.

Taivaalla ei näy yhtään tähteä, outoja ääniä
 kuuluu pimeästä
jossa on ehkä yhä ihmisiä olemassa,
 ja heitä kai pelkään kaikista eniten,

     että minäkin olen olemassa.

Vuoteen vierellä oli hämärää, kun minä avasin silmäni,

sinä yhä nukuit siinä.

Olin hereillä pitkään ja toivoin,

ettei uutta huomista tulisi ilman sinua.

Nyt kun olen huomisessa, takerrun sinuun muistoja pitkin,
ja sinä käännät edelleen kylkeäsi.

Jossain kohtaa aina nukahdan ja olet poissa. Soittorasia
            on suljettu, mutta sen sointi
kuuluu yhä. Askel kerrallaan
                  toistuen melodia pistää kätensä käteeni,

             ja minä muistan miten yö on pitkä ja kylmä,

sen sointi ei lakkaa, vain hämärtyy toistuen, minä muistan
               miten olin itsekseni taivas
         ilman tähtiä, oudot äänet olivat

         olomuotoni ja sinä katselit pimeään

         ja toivoit että olisin kaikki muu,

    ja siinä käännyin ympäri, käänsin kylkeni
               silmät suljettuina
    näin unta siitä miten huominen toisi sinut luokseni
   
 minä olin kuitenkin jo hämärän puolella sinusta

                  nukuin sinua kohti, takerruin sinuun
                  nukahdin muistoon, olin kuin poissa,
                  nyt vain soin sisällä rasiassa joka olet

                  suljettu

                  mutta ainakin sinussa yhä soin

Hämärän maailman hämärimmässä kohdassa on kostea tumma laakso, joka viettää alaspäin ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja sen laakson pohjan pinnan alla on suuri meri joka kannattelee kaikkea. Sen meren pinta on lasista pimeyttä eikä se heijasta yhtään tähteä, joita saattaisi ehkä tuurilla pudota sen pintaan, maan ohkaisen kuoren lävitse.

Sen meren sisällä on hyvin kylmää eikä sinne vajoavaa olentoparkaa voi löytää, koska hän menettää välittömästi kaikki aistipintansa ja vain kelluu tunnottomuudessa vailla nimeä. Raajansa säilyttäen mutta niiden merkityksen kadottaneena, hehkuvan valkeita kehoja toistensa vieressä, sormet ja kämmenet ja reidet ja silmät yksitellen irtaantuneina ameebamaiseksi rihmastoksi...

Tuo meri on vain yksi monista, niitä löytyy kaikkialta tästä hämärästä maailmasta, niistä kohdista joissa ihminen on tutkinut liian syvälle itseään ja räjähtänyt kohti kaiken ydintä.. Suuria kuiluja, joiden reunamille harvat uskaltavat mutta muutamat päätyvät ja joista jotkut hyppäävät.

Kuka heidän tarinaansa kertoo, jos eivät he itse? Sillä kun ihmiset nukkuvat, he ovat aina täällä. Heidän vaikerruksena kuplii niiden kuilujen keskiöstä kuin kohduista takaisin maailmaan ja saa monet levottomana vapisemaan vuoteessaan. Heidän vaikerruksensa on kuin luiden ritinää ja ammottavien kallojen sihisevää liikehdintää, lukemattomien valkeiden luumassojen liikettä jokaisen vuosituhannen seinämässä.

Ihminen väsyy. Vuosi kerrallaan. Väsyköön niin että ansaitsee levätä.

kun masennus aktivoituu,
niin en minä jaksa ihmisiä, eivätkä he jaksa minua.

Jään vuoteeseen kun pitäisi sanoa hei.

Selvitäkseni joudun asettamaan itseni piiloon peiton alle.

Onneksi en juo. En sen kummemmin tuhoudu,
tiedostanpahan vain että on vain ikuisuus ilman aikaa.
 
Masennus, melankolia,
 on mieleni sisäinen legenda,
 vähän kuin atominen ydin,
jonka ympärillä kaikki rakentuu,
 sen kauneimmat osiot ovat runoja.

 Sen rumimmat lauseet vessan seinille kadonneita huutoja.

Mutta en minä välittäisi juuri muusta
kuin että olisi ihmisiä joiden puoleen
kääntyä näinä hetkinä,

siis että olisi joku tässä, suoraan tässä, 
jo lauseessa sisällä

mutta olen sabotoinut tilanteeni niin tehokkaasti,
että vähäiset sosiaaliset taitoni eivät riitä edes eteiseen saakka
ennen kuin jo kuulen että nyt hän taas lähti, pelästyi,
sitä miten täällä on niin tyhjää ja hiljaista sittenkin.

Ymmärrän miten vaikea on katsella sitä hiljaista
 juroa vihaista miestä, jota pitää odottaa,
että josko sieltä heräisi jotain. Jota pitää maanitella,
ja nostaa syliin kuin lasta.

Samat sadan tonnin vaipat päällä.

Ja se lapsihan juuri
 kaipaisi kaiken huomion, kasvaakseen.

Minusta on niin outoa se, että ihmisiä rakastetaan lapsina
 vain tiettyyn ikään, sen jälkeen heiltä odotetaan
että olisi tapahtunut joku ratkaiseva hyppy kaikkeen
 valmiuteen

missä epäröintiä ei tapahdu, missä on aina valmis ...

Mutta missä vaiheessa lapsuus muka päättyy?

Eikö tuo valmiuden odottaminen itsessään ole lapsellista?

Harvoin kykenemme muuhun kuin lapsuuden toistoon,
 siihen että leikki alkaa ja päättyy kyyneliin.

 Useammin meiltä puuttuvat kyvyt olla vanhempia.

Tämä on lapsen puhetta. Outoa kyselyä ja toistelua.

Mitä tällaiselle lapselle
oikein sanoisi? Mitä minä haluaisin kuulla?

Että se ei ole totta? Tai että se paranee joskus?

Minä en haluaisi kuulla mitään erityistä. En tuntea, sinänsä,
mitään erityistä. Vain elää rakastettuna. Tämä on inhimillinen toive.

Että ei siihen lapsuuteen kiteydy lopulta mitään sen ihmeempää,
kuin toive pidellyksi tulemisesta.

Uskon että on äitejä ja isiä, muttei ole Äitiä ja Isää.
Siksi pitää osata olla vanhempi. Sellainen, vähän kuin se olisi sielu
niinä hetkinä jolloin tyhjyys purkaantuu
pimeästä että muistaa jonkun lorun jota voi laulaa itsekseen.

Ei vahvuus tunnu vahvuudelta pitemmän päälle,
 pelkkä poseeraus josta saa jotakin seurassa joka sitä arvostaa.

Kun ihminen on yksin peilin edessä, niin hänen voimansa,
 mielen kuin kehon, ovat yhtä tyhjän kanssa tai lähellä tyhjää.

Siinä olet vain sinä, yksin itsesi kanssa.

Mutta rakkaus vaatii kai lopulta sitä, että on yhä kykeneväinen
antautumaan toisen ihmisen pyrkimykselle nähdä, tuntea, ja opastaa.

Että se peilikuva voi kertoa jotakin todellista.
Että se voi olla
Rakkaus. Että antaa sen kuoren murtua, muuttua liekkinesteeksi
johon toinen voi uskaltaa laittaa kätensä. Että ojentaa kätensä kohti
sitä heijastusta joka on melkein kuin itsensä...

Että tuo toinen on ei-kukaan-muu,
jonka kanssa tehdä ei-mitään-vastaavaa.
 
Ja jos ei antaudu siis ihmiselle, niin ehkä maailmalle.

Sille että ehkä on aina olemassa mahdollisuus edes hengittää.
 
On sentään muutamia sanoja. Enkä minä usko,
että sanat ja teot edes riittävät tässä asiassa.

Että on sellaista terapianmuotoa tai rakkauden muotoa
joka antaisi minulle uuden lapsuuden, uuden alun.

Siinä on kysymys vain hyvin hellästi siitä, että oppii
sietämään elämän tuskaa kohtuullisissa määrissä.

Kun on elänyt tarpeeksi pitkään, niin tietää nämä asiat.
Harmaan Kiven päälle ei tarvitse enää pistää uutta väriä.
Se on jo kaunis. Ja Sitä vain pitelee kädessään, että tässä
tämä nyt on; elämä niin tuntuvana kuin se voi koskaan olla.

Loppu on sen ehkäisemistä, ettei levitä ympärilleen sitä
sairautta jonka kanssa joutuu elämään. Jota on.

Olen todellakin näinä hetkinä itseni pahin vihollinen,
 eikä minua sellaisina hetkinä siedä kukaan intiimisti.
En haluakaan tulla siedetyksi, vaan haluan olla
 aivan parastani kaikille. En vain puolittaista, vaan täysin.

Kamppailen.

Mutta sain taas nähdä edellisessä suhteessani,
 tai sen yrityksessä. Miten minä en vain tule
toimeen, miten minun kanssani ei voi tulla toimeen.

En jaksa eritellä sen kummemmin yksityiskohtia
siitä menetyksestä;

sanotaan vain, että yritin kaikkeni ja kaikki meni hukkaan.

Että me yritimme, eikä sellaista ihmistä enää ole,
joka tekisi minusta käsiteltävää. Että me yritimme olla
aivan kaikkea muuta ja lopulta saimme ymmärryksen
omasta itsestämme. Se on niin kaunista!

Että minäkin olen pelkkä ihminen edelleen!

Ehkä niin oli hyvä, että se tosiaan tyhjensi kaiken. Totaalisti.
Että siitä jää sellainen olo kuin ei tietäisi mitään,
ja on vain valmis kohtaamaan kaikki päivät siinä tiedottomuudessa,
kunnes siinä kelluttuaan onkin päätynyt taas rantaan.

Että se tuskakin on merta johon ihminen ei täysin koskaan huku itsenään.

Eikä ole sellaista egottomuutta, ettei siellä edelleen olisi tietoisuutta omasta historiastani.

Koska se on kehon historiaa, joka ei häviä. Ne ovat aaltojen väriä.

Niin. Pistin kaiken toivoni yhteen kohtaan, ja se toivo menetettiin.

Eikä siinä voinut sanoa että kukaan olisi ollut paha tai hyvä,
ainoastaan totuus tuntui niin helvetin kirpeänä kaikkialla.

Nyt edessä näkyy vain arkkuja joita kantaa,
ja niiden takana. Mikä helvetti se on? Se kipeä?
Onko se toivo edelleen? Kun sitä tarpeeksi lohkoo
auki, niin se graniittikuori putoaa verisenä pois
ja alla on edelleen samanlainen, mutta uusi rakkaus.

Nyt minä ajelehdin tässä maailmassa. Hetken taas.
Hymyilen, mutta aina vähän kuin tuskan läpi.

Näiden sanojen kipeän epätoivon alla on se,
mikä minua on pitänyt hengissä tähänkin saakka.

Olen tottunut pitämään itseäni
jo jonkinlaisessa hellässä otteessa,
että älä lähde, olethan vapaa
kun jo olet.

Suuren surun keskeltä

Suuren surun keskeltä,
nousee
mikä? Toivo? Ei, ensin
on surtava,

surtava sitä että meillä
ei ole enää äitiä
kenelläkään, ei isää,

että Äiti on poissa mutta kesä jatkuu,
ja niin, on surtava sitä, ettei ole enää Isää,
että kesä jatkuu, mutta Isä on poissa,

Lapset leikkivät! Isä ja Äiti kertoivat
tämän minulle keväällä, miten Elämä,
se haluaa opettaa meillä vuodenajat.

ja ehkä lopulta kaikki me heräämme
siihen lapsuuttamme.

                 Miten uuteen surusta on uudennuttava
                 ja vanhastakin toistuttava
                 koska elämä haluaa tietää
                 miten päästää irti,
                
Tämä maailma
          eli tunteakseen miten
          sinä et löytänyt
          Toisesta toista.

Tämä maailma
         elää tunteakseen siten
         että sinä kerran
         löydät Yhdestä yhden.

Myös meidän tulisi olla todella rakastuneita toisiimme, kuin kesä
jona isän ja äidin valokuva otettiin, yksi tai kaksi vuotta lisää
niin valokuva oli jo hyllyssä, se oli täydellistynyt, kuin kiveä
jota saattoi pidellä. Selvä, se on kiveä nyt, mutta kuka sinä olet?

Miksi kävelet tuolla tavoin minua vastaan, et koskaan pysähdy?
Miksi arpeutuminen on sinun kasvojasi ihon alla, miksi jos pistän käteni
siihen kovalle kohdalle, niin siltä tuntuu alkavan ikuisuuden mittainen
virran kivettymä jota tahtoisin kovasti pidellä, miksi sen kivisyys

tuntuu olevan liian lähellä minun lapsuuttani, miksi pihapuiden juurelle
kulkee liian tumma ja tulinen reitti, miksi juuri sellainen joka polttaa
pihakeinut, sytyttää punaiset angorat ja afeksit, taittaa reflektiot takaisin,
miksi ne, auringonsäteet. taittuvat pölyisestä peilistä ja miksi minä kuvittelen

että se valo pelkästään saa minut itkemään, että se on vain valoa joka saa minut
itkemään ja miksi niin en enää kykene näkemään sinua todella, pelästyn,
miksi tahdon paeta jonnekin turvallisempaan olomuotoon ja miksi minä otan
juuri siksi linnun muodon ja lennän taivaalla mustine sulkineni ja miksi sinä katsot,

miksi yksi elämän rakastava mahdollisuus taas pakenit vain katseen kosketuksesta?

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, mutta aina jämerämmin kaikki peittyy
tuohon näkemisen kokemukseen, että sinulla on tuollaiset silmät,
tuollaiset kasvot, että sinulla on tuo kasvojesi tapa käsitellä merkillisyyttä,
vähän kuin pyytäisit perhosta kultaisella oksankärjellä, tunteaksesi

tunteaksesi miltä siivet tuntuvat lentää mutta menetys ei kestä lentokykyä, se
jää aina maanpinnalle kuin lapsi lelunsa kanssa, tuon tikun, tuon kipeäksi käyneen
harmaan kanssa joka tottelee hänen jokaista tahtoaan, tottelee kaikkea
muttei putoa takaisin maahan, sillä putoaminen jaloilleen olisi todellisuuden tuska.

Siksi me kuljemme erillämme tällä lentokoneiden täyttämällä pilvisellä asfaltilla,
harhaillen otamme matkaliput tiskiltä, laukku kädessämme, hameet ja housut
pakattuina, että siellä perillä olisi joku joka ottaa lennosta vastaan ja toteaa miten
kaunis sinäsi sinä on minun päälläni, miten kauniisti nuo kengät kuvastavatkaan minua,

mutta siitä pelosta, joka tulee tuon filmirullan purkaantuessa, sen välkkeeseen
ennustettuina emme uskalla koskaan lähteä liikkeelle, vaan jäämme terminaaliin
alastomina istumaan hämärissä toistemme vierellä, käsi käden vierellä vuodet vierien
mielessämme istuen tunnustellen sitä lämmintä pintaa joka on silmiemme takana,

vain nämä kädet kasvoillamme näemme elämän.

Edessäpäin on hirveä vanhuus,
          jolta minut voi pelastaa
      vain ennaltakäyty nuoruus.

Miten saisin siis kiinni ovenkahvasta,

          joka jää aina kiinni, selän taakse?

          'Katsomalla jälkeeni.', vastaa ääni.

          Enitenhän pelkään että ovi olisi
                                             sittenkin auki.

           Pelkään että ne juhlat jatkuvat edelleen
                              joista varhain lähdin,
                              ja että ihmiset kaipaavat minua.

                               Että ihmiset jäivät kaipaamaan.

            Jätän tähän kohtaan merkin,

                          miten minä tahdoin.


------------------------------------------


             Pelkään olevani liian hyvä sinulle,

             että toivo riittää siihen mihin pitääkin.

Saunassa kierteilee usva, minun pääni
on siinä, itsekseen, hengittää korvista ulos
     savuaa. Se on kai tulta.

                                       Oli. Kekäleiden napsuntaa
                                              hiekkatiellä,
                                              poissa tästä hämärästä.

                                       Miksi me olemme täällä,
                                              tällä matkalla
                                              tässä pimeässä jossa
                                              valo leikkaa yötä

                                              Isä?
                Edelleen
                Täällä on kylmää ja olen itsekseni, tuuli
                               pudistaa pienestä takista pisarat.

                Edelleen
                aina aina.

                              Miksi me olemme täällä, isä?

                              En koskaan näe kasvojasi täältä
                              hämärästä josta istun,

                              mihin sinä menin
                              mihin minä menit
                              miksi, Isä?

                   Oven narahdusten alta kuulen sinun askeleesi.

                   Varjossani tuntuu jotain samalla tavalla hoippuvaa.

                            Minä pelkään sitä että sinä tulisit.

                            Sinun pelkosi elää niin syvällä minussa, katso nyt
                                     noita puita minusta,

                                     katso niitä nyt
                          
                            Edelleen sinä käsket, vaikka minä tahdon pyytää.

                    Kävelen peloissani ulos
                    missä yksinäisyys avartuu,
                                 ja kaikkein pienimmätkin eleet
                                     ovat aivan paljaat
                                     mutta tukevat.

                   Askeleet.

                   Hiekalle on piirretty kuvia, minun jalkani ovat hiekassa,
                                 minä piirrän hiekkaan kuvaa
                                 jossa sydämen sisällä on isän nimi,

                                 olen kovin pieni siinä kuvassa,
                                 ja kaikki tarttuu minuun ja nostaa minut ylös.
                                

Yrittäen he kokevat tulleensa elämään, jota
ei ole, se on juurtunut kiinni jo, menetetty
          meiltä varhaisempien toimesta,

iskivät kirveensä liian syvään, näethän miten
                                             tunnethan sen
                                                                  kauttaaltaan
                                       omassa kehossasi

                                 on suoranainen helvetti elää näin

                                      tietoisena tässä ajan haavassa

                                   jos jotain toivon, niin kiveä joka halkaisisi

                                                            kirveen taikka kuilun

                                         että sinä olisit kivi joka estää haavan!

                                   mutta eheytyksen sijaa ei meillä ole, muuta,
                                    kuin toivon ohkainen kangas
                                           sateisella arkulla luovutuksena siitä,  

                               että harmauden ja viileän
                                                           sisältä
                           ei tulisi enää uutta ilman isää

                että kaiken sen luovotuksen jälkeen
                              kohtaisimme antaumuksen,
          olisimme jälleen vanhempiemme kesken

                                               ja he osaisivat katsella meitä,
                                                                     katsoa meinä, pieninä

                                               ja he eivät olisi muuta kuin toisten lapsia
                                                                                lapset toisten sisaria
                                                                     sisarukset samoin kiertäen

                                                                               tässä kehässä, kädet erillään
                                                                                mutta sormistaan kiinni, kuut, maat,
                                                                                                     auringot -- öineen
                             

                                

Irvokas aika.

Ihmiset työskentelevät 1 0 0 0 0 0 0 0 0 0 1
            tuntia sen eteen, että heillä olisi kaikkien vaatimusten mukainen
                                   täydellinen olomuoto

                                   mutta
            sillä ei ole loppujen lopuksi merkitystä, koska

                                   that don't impress me much

                                   YOU GOT THE LOOKS

                                   BUT HAVE YOU GOT THE TOUCH
                                 
                                   tärkeintä kun on aina se
                                   mitä tapahtuu
                                   lopulta korvien välissä,
                                  
                                        eli minkälaiseen fantasiaan
                                        toinen sattuu toisen ottamaan,

                                       minkälaiseen fantasiaan
                                       on takertunut kuin lude
                                            verta lutkuttamaan

                                   Kiihkeästi rotkotat kaikella salilla
                                   itsellesi megavartalon
                                   sulatat reidet, terhakoidut perseeksi

                                   taputtelet itseäsi selkään ajatellen

                                   minä olen yksin erilainen-yksinäinen
                                  
                                   laihdut heittäen
                                   ylimääräiset kilot
                                   rutirangan sisusta-
                                   lapsen päälle,

                                   ja lapsi romahtaa,
                                   katoaa lihan alle
                                   häviää metalliseen
                                          rynkytykseen

ja lopulta se on vain ihan okei,
                                   se on välttävää,
se on ihan hauskaa,
                                   mutta jos sulla ei ole tatsia
                                            jos et jaksa juosta
                                            itseäsi usain boltiksi

                                   niin lapsi-astronautismisi kyyneleet 
                                            jääköön seinätapetiksi
                                         toisen vastaavan haaveisiin

                                        miksi herätessämme pukeudumme
                                        tyhjiöpukuun,
                                        miksi niin monet astronautit jäävät 
                                        yksin keittiöihin katselemaan 
                                                                        itseään 
                                         ja toiset heijastamaan itseään
                                        rakastavien parisuhteiden
                                        täydellisen puhtoiseen galaksiin

                                         'Sinä et koskaan riitä näihin juhliin'
                                         portinvartija toteaa
                                         ja käännyttää sinut takaisin
                                         kekkereistä joihin kaikki on kutsuttu

                                         jono kasvaa ja kumma kyllä
                                         tanssipaikan ikkunasta

                                         näkyvät nykyään enää vain valot

                                                      kuuluvat vain äänet
                                                      jatkuvat ilon äänet

                                         mutta ihmisen nauru häviää
                                           

Markkinoiden aallot iskevät rantaan, ja pilviseltä taivaalta näyttää

tänäänkin satavan jotakin itsekästä

Runon ei tarvitse kertoa
                          siitä mitään sinänsä,
mutta sen täytyy
                        kaataa kulhollinen vettä mereen,

                        takaisinvastustaa aaltoa

koska meret sinänsä eivät pysy hengissä itsekseen,

                   eivät nekään pysty

                           aavikoitumaan ilman meitä

Pitää kaataa kulhollinen vettä mereen
                    että taika pysyy kiinni koukussa
                    jonka kiskoo mereltä rantaan,

                    ei meressä yksin pysy tieto

                    jos se kaikkialta sortuu ...

                    ihmisen pitää työntää vene liikkeelle

                    MENNÄ MEREEN

                    ihmisen pitää auringoittaa se,

                                         aurinko armas.

                                         Mikä?
                                                    Kysymys!
                                         Laulu.
                                                    Itsenään.
                                         Olla.
                                                    Lapsellinen.

Jumalan tähden

             ei täällä kukaan   joka  päivä töitä tee

             mutta joka
             ainoa aamu

                      seitsemäksi meen

                                        menehän, niin näet;
            
                      Se on vain katua jota pitkin
                                       elävät toiset itselleen,
                      etteivät

             Helsingin rautatie jatkuu Ouluun, Oulusta se jatkuu Rovaniemelle.

             Mutta kummastakaan päästä ei pääse mihinkään.

             Merkillistä istua kesällä sateessa ja ajatella, että olisi kevät.

             Merkillistä olla menehtymättä siihen tunteeseen.

             Et sinä tiedä etkä muista miksi.

                                        Minä tiedän kaiken paremmin, olen lukenut siitä.

                                        Luin kiveä että huomista ei ole.

                                        Vain kivet.

             Nostamme kiviä että ne olisivat auringossa,

                               että kaksi tuhatta vuotta myöhemmin

            

Lähtemisen takia      olen kivi                 
                  kun ukkonen  hiipii pilvessä

                  Minä en hiivi mihinkään,

                  olen tämä,   traged / kaupunk/ ia.

                         tätä, kun toiseus jatkaa lähteä
                                                  jaksaa
                                                   silti vaikkei se
                                                  
                                                   muuta kuin hämää
                                                   silmän
                                                   sieluksi
                 
                  Bonk! Päähän.
                  Ota se käteen.
                  Siinä, sinä.
                  Elät sittenkin, taukki.

                  Lakkaa etsimästä sitä taivaasta.

                  Et näe kun et löydä, etkä 
                      näin tiedä kuka olet.

                  Aina vain nähden pois, nähtemisen takia.
                   
                          Ota se käteen.

Tuntuu hyvältä ja olennaiselta syventyä Charles Olsonin elämään ja tuotantoon. Liikutuksen vallassa olen lukenut miehen elämästä, virheistä ja voitoista, kirjallisista saavutuksista ja inhimillisistä haavereista. Viimeisistä hetkistä sairaalassa, kun syöpä oli päättämässä miehen elämää. Kriittisiä arvioita ja inspiroituneita lauseita. Olson on tyylillisesti hyvin kaukana siit, mihin pyrin itse, ei hän muuta voisi ollakaan koska kirjoitti täysin siitä missä eli.

Jackson Pollock: Taide on sitä mitä ihminen on.

Luin myös Pollockista, katselin valokuvia hänestä töissä. Luin onnettomasta onnettomasta kohtalosta autokolarissa, pää irtileikkautuneena, kaikki haaveet, kaikki työ siihen päättyneenä.. Juoppo rähjä katkerassa autonromumurskassa sotkeentuneena itseensä.

Minä en ole mitään näistä, vaan pelkkä ylityöskentelevä alisuoriutuja. 

Pahinta on tietenkin se, että välillä kuvittelen jonkun MUUN olevan ratkaisu! Mutta ei: ON VAIN TYÖNTEKOA.
 

Ihminen tekee itseään. Tämä on valtava haaste, ja ajoittain, lähes jokaisena päivänä, koen valtavaa musertavaa synkkyyttä ja kyynisyyden puuskia yrittäessäni saada itseäni Työskentelemään sen eteen, mitä olen tullut tänne tekemään; Kaikki tämä työnteko näyttää niin sirpaleiselta ja onnettomalta usein, mietin sitä miten minulla ei ole ympärilläni juuri lainkaan ELÄVÄÄ tukea, joka auttaisi minua etenemään johonkin suuntaan tässä asiassa.. Miten mietin sitä katkerana, että nämä lahjani ovat aivan kaikki mitä minulla on, ja maailma ei välitä tai suorastaan vihaa ja halveksii sitä mitä teen!!! On hyvin vaikea kestää niitä hetkiä, enkä minä suoranaisesti selviäkään niistä, vaan ainoastaan hengitän niiden läpi, HENGITÄN RUNOKSI, koska tiedän että siitä rumuudesta on jäätävä jotain muutakin jäljelle kuin itsensä... ja samantekevää vaikkei jäisi... (samantekevää se ei ole.)



Tämä on niin vitun naurettavaa. Kuka oikein kuvittelen olevani??? Joku hemmetin suur-kirjoittaja? 

Mun päästä saisi tehtyä varmaan hiton hienoja psykologisia oppikirjoja ja diagnooseja ja psykoanalyyttisia tutkimuksia ja esseitä...



Hengitä sisään.
 Ulos.
 Häpeä on pahin myrkky mikä ihmisessä virtaa; häpeä ja masennus!!

Aresteesi kiipeää ylös hornankättä
hornankädet koristaa kipein riimuin, kuin ruusuin
holvaa uusiin liekkeihin, vetää viereen
tähtiä kymmenen, salpaa sammaleella sisustaan 
punaisen sänkeän sykkeen 

Kumpukaaren alla sydän lietsoten
tuo puoleensa tusinoittain leisia, siivekkäitä,
lintujen pienempiä sukulaisia, tahtoen
tietää miltä rummuntaika tuntuu kun makaa 
elonsävelen kankaisessa piirissä

varasta tämä aika tähdeltä, pyytää
vuosituhansien ääni lunten alta, lähimetsän
kurkkutaite säkenöi sinen kivelle
tusinan kukkain kangasta, kaiken kankaan
alle kuolleet maataan, kasvoiset

Merkurios talvinen täyttää järvet,
keskeisellä kämmenellä kaataa rinnasta
kuin puukolla avatusta onkalosta
hämärän keskuuteen sielun punokset
kullan kärsien kohduttomasta.

Nieltynä vahvan juomasta uneksii
ja vahvero kasvaa kämmenille täyteen
sieltä käenkuoresta kiiltävä käärme
kiipeää maistamaan kirpeällä kielellä 
korvanlehden alta aamunkoittoa

Näyt tulvivat kohti vuosituhatta, 
ratsastaen auringon omin kultavihmoin 
jokeen täyttämään mustaa 
mielenvirtaa, mielen vierelle antavat sielun
säälien teräkseen jäänyttä säiettä

Yhäinen Väinö huiluu.

Tirintii, hän on ventioinen.

           Veellä suurella taas
            siinä verkkonsa,
            vei verkkons siihen
            timiks kaivaltoi.

Säär säilähti Väinö,
         mihken korut on.
         Säntiöisen valoiks,
         katso, taivaalte.

Taivaltaa vääristyn Väinö.
Silmun kohkat hornii,
         Väinö huiluu yhäinen.

Miten hienoa ja liikuttavaa oli tänään nähdä aurinko saunan kuistilta, metsän peittämänä ja metsän paljastamana. Auringonvalo muuttumassa metsän valoksi oksien koskettaessa ja jakaessa sitä uusiksi muodoiksi. Ajattelin surullisesti sitä, miten vähän tällaiseen jätämme enää aikaa, miten kaikki tuntuvat kiiruhtavan kohti omaa kohtaloaan. Miten minun elämälläni ei tunnu suurtakaan virkaa sellaisessa määrätietoisuudessa ja tavoitteellisuudessa, kuinka itseyteni vain on olemassa sellaisenaan ilman hintaa tai muita määrittäviä suhteita..

Painoin kasvot puuta vasten ja nielin kyyneliä.

Ajattelin monia asioita. Eniten ajattelin sitä, että nyt kun kaikki tahtovat joko hulluina tuhoutua tai hulluina elää, niin minä tahdon antaa jotakin, mitä jää sen jälkeen.

Ajattelin sitä, miten meidän pitäisi ihmiskuntana tai edes yksilöinä pystyä ymmärtämään oma kuolevaisuutemme siinä, että antaisimme muulle elämälle mahdollisuuden jatkua; että emme me ole tällä planeetalla lopulta toisia enempää kotonamme. Käyttäydymme täällä vain niin pirun huonosti, ollaksemme tämän mestan huolehtijoita.

Vakava miete: Jos ihmiskunta kuolee, niin pitääkö meidän jättää jälkeen pelkkä roskakasa? Miksi me haluamme ajatella, että elämän pitäisi jatkua vain meille? Eikö juuri tuo selviytymisen tarpeemme ja pyrkimyksemme jatkamaan omaa olemassaoloamme tuota suurinta tuskaa maailmaan? Miksi emme osaa suhtautua rauhallisesti siihen, että elämällä on rajat, ja ne rajat ovat kaikki mitä meillä on? Tämä planeetta, ei mitään muuta...

Jorge Luis Borges sanoi jossain haastattelussa niin, että ihmiskunta on vähän kuin joku tappava virus, jota ei tulisi päästää leviämään toisten elämänmuotojen keskuuteen. Se on julma ajatus. Se on julman hyvä ajatus tässä vaiheessa.

Mutta, sellaisten hetkien jälkeen en tunne julmuutta ihmisyyttä tai ihmiskuntaa kohtaan, lähinnä vain surumielistä haikeutta enää.

En tiedä mitä tehdä tämän tai minkään asian eteen. Olen kenties kuitenkin lopulta vailla toivoa paremmasta, tyhjän päällä. Voimat käyvät vähiin. Siltikin jatkan tätä kirjoittamista, koska se on lopulta sitä mitä suurimmin ja ehjimmin olen. En minä välitä siitä, että kyse olisi minun eloonjäämisestäni. Kaikki ihmiset ympärilläni tietävät kyllä mitä tehdä, kaikki tuntuvat elävän niin määrätietoisesti, lakkaamatta. Minä en halua elää niin, minä haluan jättää jälkeen vain satuja ja sirpaleita.

Se on niin helvetin naurettavaa; elämän yksinäisyys. Miksi pirussa meidän tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä siinä vaiheessa, kun ymmärrämme että kaikki metsä, kaikki valo, kaikki pienin näkymätönkin *tuntee* asioita ja on tuntemista? Ei siitä tarvitse tehdä mitään henkeä tai tuonpuoleista: ELÄMÄ ON PERKELE TUNNETTA!