Ei sille löydy rajoja
miten katkera olen
ajoittain-kokoajan

istun saunassa
istun bussissa
istun tien vierellä
istun itsessäni

olen totaalisen väsynyt
numeroihin, aakkosiin,
kirjaimiin, arvoituksiin,
mysteereihin, selityksiin,
totuuksiin, vastauksiin

ja ei, en ole kunnossa:

ihmisen selviäminen
maailmassa tällä hetkellä
joka on ikuisuutta
lyhyempi aika, valitettavasti,
tarkoittaa tietoista valhetta
tai epätietoista hulluutta
ja minä lienen valinnut
(tietenkin) keskitien

koska olen sillätapaa
tekopyhä että kaipaan
jotakin mistä
kirjoittaa
että voin hengittää
ja väittää
että maailmassa yhä on
jotakin rakastavaa

joka ei kamppailisi vastaan

rakkaus vaatii läsnäoloa
totuus vaatii dialogia
mihin väliin ihmisessä enää
mahtuu mitään näistä?

väitän vaikken näe:
sieluun jos ei luontoon
koneeseen jos ei ihmiseen
lapseen jos ei aikuiseen
lapsuuteen jos ei vanhuuteen
mustaan jos ei väreihin

vaikken näe
niin kaikkiin silmäniskuihin

ole hiljaa, sinä surullinen näkijä

kuinka surullinen olenkaan
siitä miten suurin omaisuuteni
ja lahjani on se asia, joka
vieroittaa minut
kaikkien toisten hyvästä ...

miten se minun varjokuvani
on toistuvasti suurempi
sitä mitä osaan antaa käsillä

käsistä jää aina musta siluetti seinälle

jos en olisi oppinut sabotoimaan
omaa elämääni lapsena,
jos en olisi tullut tämän aivokuoreen
niitatun tietoisuuteni uhriksi
jos en olisi alkanutkaan
ei olisi lapsuutta jota korjata
ei aivokuorta jonka tyhjyydestä
paeta takaisin täyteyteen