Vaikka näenkin usein unta
ei valonkaaressa ole mitään naurettavaa.

Nämä tyrannit eivät pidä minua elossa.
He jotka hautaavat meidät kesäisin
nauraen harmaissa palttootakeissaan.

Eivät tyrannit pidättele minua,
estä pakenemasta suureen ääneen.
Maanteiden moottorit eivät ole mitään,
kauhu on niitäkin liikuttava sielu.

Vedenvirrassa kesä ruostuttaa unohtunutta.
 Jos jokin olisi ymmärrys, se olisi hiljaa...
Se olisi syvää ahdinkoa, käsi joka tuo
mukanaan mustana hehkuvan viitan.

Miten pistää päälleen jotakin niin tiivistä?
Kerta kerrallaan, vuosi toisensa jälkeen.
Kunnes syvä suru tiivistyy ulos silmäkulmasta,
ja vuorenlohkosta vasta näkee ulos.







Kuka haluaisi elää niissä, kirkkaissa luolissa?
Kuka haluaisi enää ymmärtää lintuja?
Katselevat pimeään liikkeeseen lukituin siivin.