Elämä on itsestäänselvää,
mutta mikä saa ihmisen silti jatkamaan.
Ainakin keittiössä siis on tulevaisuus,
kuin lusikat järjestyksessä,
ja niiltä tunnusteltu maku, muisto, eetteri.

Pakopaikka johtaa ihmiseen, me lävistymme
varjoista toispuoleisiksi metalliin,
emme näy läpi paitsi jos tahdomme niin,
mutta näkyessämme kaikki vain on uraa
ilman aikaa, lunta tiellä, odotus.

Aina vain aina,
jatkumassa.

Itsestäänselvää kuin askeleet pihalla,
vain ne tekevät itsestään ilmeiset,
kaikki ihmisellinen niistä on heti kadonnut,
pimeä raja pimeämpään jolta
joku toinen kulkija voi maistaa tuoksun.

Hyvää, pahaa, ei; kaikki vastaleivottua.

Elämä häilyy kuin ikkunasta.