Joskus olo on kuin nyrkkeilijä "Boom Boom" Mancinilla Kim Duk Koo-matsin jälkeen. Mancini oli käynyt läpi kenties uransa haastavimman ottelun, 14 erää armotonta mättämistä periksiantamattoman vastustajan kanssa.

Koo oli käytännössä väärässä painoluokassa Manciniin verraten, mutta tästä epäsuhdasta huolimatta hänellä oli uskomaton tahto voittaa vastustajansa. Voitaisiin sanoa, että jollakin tavalla tämä tahto ylitti kuoleman rajan.

13. erän tienoilla Mancini sai lyötyä Koon vartaloon noin 40 iskun katkeamattoman sarjan, ja yhä tämä vastasi rökitykseen sivaltavalla lyönnillä. Lopulta, viimeisessä erässä Mancinin oikea koukku päätti ottelun; Koo rysähti selälleen ja tuomari määräsi ottelun päättymään välittömästi. Tässä vaiheessa Koo oli jo käytännössä kuollut, vaikka kykenikin edelleen nousemaan yksin nurkkaukseensa. Verenpurkauma aivoissa oli kuitenkin jo aiheutunut.

Kun Mancini julistettiin voittajaksi, Koo vaipui samalla hetkellä koomaan josta ei enää herännyt. Mancini ei selvinnyt tuosta kuolemantuottamuksesta henkisesti, vaan lopetti nyrkkeilyuransa vain pari vuotta myöhemmin. 'Boom Boomin' matseja voittanut räjähtävä aggressiivisuus oli menetetty lopullisesti. Samalla tämä traaginen ottelu muutti koko nyrkkeilyä urheilulajina; enää ei tultaisi näkemään 20. erän matseja ja ottelijoiden kuntoa ringissä piti tarkkailla huomattavasti tarkemmin.

Itselläni on dilemma, joka liittyy Manciniin; aivan kuin olisin ylittänyt itseni liian kovaan hintaan, oppinut ymmärtämään niin paljon asioita, vain menettääkseni lopullisesti innostuksen siihen mitä teen. Olen ikäänkuin murskannut oman identiteettini, oman tulevaisuuteni, tällä suorittamisella ja näen mihin se voi johtaa.

Se, mitä Mancinista piti tulla, oli Kim Duk Koon periksiantamattomuudessa ja rohkeudessa, ja samalla juuri tuo periksiantamattomuus ja rohkeus vei Koon hautaan. Mancini kenties ymmärtsi, ettei ikinä kykenisi itse menemään niin pitkälle.

Tässä ottelussa on nähtävissä tietty idealismin hirveys; se, miten se ei johda välttämättä hienoon elämään, vaan mahdollisesti myös kuolemaan. Koo halusi ehdottomasti olla mestari, hänen täytyi olla mestari.
Tietenkään kyse ei ollut vain yksinkertaisesti idealismista; Koolla oli taustallaan hyvin vaikea taloudellinen ja henkilöhistoriallinen tilanne. Mutta juuri nuo vaikeudet äkkiä riistävät idealismilta sen merkityksen, ne tekevät ihmisestä äkkiä yksisilmäisen hirviön.

Jotain hirveää sellaisessa ykseyden ja yhden tavoittelussa on. Ehkä mieluummin olenkin vain elossa, ehkä en haluakaan maksaa sitä hintaa jonka näen mahdollisessa saavutusteni tulevaisuudessa...