Elämä, hirveän pitkä.
Sen verran kuin sitä
ymmärtämään pystyy.

Eikä kai toisin
kuulukaan olla,
samalla tavalla
huomiseen, askeltaa
pitkää tietä sitä
ymmärtämättä.

Mitä tiestä
muka
ymmärtää?

Että sen pinta on kesän
lämmöstä tumma, hehkuva,
auringon alainen, ja että
se johtaa lopulta kaikkialle;

niihinkin, jotka ovat
sitä ennen käyneet.

Eikä sen tarvitse
olla omani iäti;

Enhän minä olekaan se,
joka onnea pitelee,
vaan minä olen Hän, josta
onni kiteytyy itsessään.

En minä syntynyt,
 että saisin pidellä,
vaan että muu, jokin,
  aivan kaikki muu,

  minusta saisi
  kodin, hetken,
  monenlaisen.