Minä tein kaikkeni että rakkautemme
kestäisi, selitän näille
huoneen liikahtamattomille varjoille.

Mies ajaa pyörällään alas rinnettä,
tekee silmukan ja nousee ylös.
Minä tein kaikkeni.
         Mansikoita halvalla rasia.

Tämä kesä kestäisi vuosisadat,
          se voisi kestää, se saisi kestää.

Nyt enää ajattelen lakkaamatta
       ihmiskunnan kuolemaa,
       olematonta tulevaisuutta.

En tahtoisi ajatella näin,
     mutta katson liian usein
     ulos ikkunasta,

     siellä ei ole ketään, leikkipaikka
     tyhjä, tyhjentynyt.

Askelmat eivät johda takaisin
taikka poispäinkään,

ne ovat pysähtyneet hiekkaan.

Minä käyn töissä kahdeksasta neljään,
minä en nuku sillä välillä,
en ole väsynyt siihen että nukkuisin,
vaan siihen että herään ja saan.

Niin paljon tätä yltäkylläisyyttä;
jokaiselle riittää aikaa olla ja ajatella.

On ehkä enää olemassa
vain kahdenlaisia ihmisiä,
niitä, jotka ajattelevat
lakkaamatta ja niitä, jotka
eivät ajattele lainkaan.

Nainen istuu koiransa kanssa
  betoniporsaan päällä, ruoho
kasvaa kaikkialta ympäriltään,
 ruoho kasvaa asfaltin halkeamista.

Mutta onko tekijöitä? Mitä me teemme?
Miksi me olemme tässä?

Kauppojen liukuhihnoilla piippaa
taukoamaton ääni, se yltää
                 ehkä avaruuteen,
ihmisen olemassaolon hinnan ääni.

Onko tämä vain harha-askel,
 vai oikean tien päätös, se tunne
kun linja-auto on jo kaupungissa
 ja odottaa että pian pääsisi pois.

Lapsi kysyy isältään kolapullo kädessä;
"Isi, mihin pussiin tämä menee?"

Minä en tiedä mitä vastata, kummallekaan meistä.