Minua et löydä maailmasta,
tästä kehon vankilasta
jossa kaikki hymyni ovat
kuin talven kylmät kalterit,

Et voi nähdä pieniä käsiä,
jotka kylmän-hohkeina 
kaltereistaan pitelevät kiinni,

Et voi nähdä koskaan
oikeita kasvojani,
et voi nähdä miten
todella hymyilen,

siellä valossasi et kuule,
et kuule miten hyvä
kilpistyy yhteen sanaan,
toistuvaan: Isä, Isä...

Minun elämäni yltää
vain hämärän verran
kaikkialle, lähettäen
valoisista rakosista
toiveikkaita kirjeitä,

elämäni hetket lähettyvät
oudolle matkalle jossa
kuin yksi aalto ne kuljettaa
sinun katseesi keskuuteen,

Niin pitkä matka minun
on mentävä ollakseni
todella, ja todella
vain olenkin kun sinä näet
itsesi, näet itsenäsi
kuvajaisen kaikkialta,

näet omasta menneisyydestäsi,
omasta elämästäsi, siellä olen
eräät kasvot, eräs lempeys
joka pitelee, eräs omasi
piilotettu kauneus jota ehkä
kykenet rakastaen koskettamaan