Tarvitsen kaikkia näitä asioita
koska rakastan niitä
ja koska ne rakastavat minua
sillätavoin, että huomaan eläväni

huomaan eläväni yksin tässä
valaisemattomassa mutta silti hyvin
läpikuultavassa huoneessa,
jota elämä pitää kaikkialla itsessään;

en siis ole pelokas, vaan ainoastaan
syleilen näkymättömiä kohtia
joita toisten ei kenties kuulukaan
täysin tuntea, tuntea mitattavasti,

jos jotakin voi mitata, niin sen voi
myös murskata, suodattaa, imeyttää,
suudella pitkin vedoin pois kankaalta
tai vain yksinkertaisesti unohtaa

ja unohdus on usein pahempi kuin lyönti;
mieluiten sitä haluaisi tuntea edes
poskensa punoittavan jonkun vihasta
kuin maata pitkospuuna jalkojensa alla

tämä mittauksen ulkopuolinen häilyy,
sen muistokuva sulaa ulos
raameistaan, jää näkyville vaikka
rakastettusi kuolisivat,

se jäätyy paikalleen ja itkettää
koska sitä ei voi täysin pyyhkiä pois
ja niin ihminen elävänä olentona
päätyy arvelemaan että rakkaus
on väistämättä kaikista tarpeellisinta

minä kuitenkin pysyn ystävänä kaikille
tunteille, varjonkaltaisille olennoille,
unohdetuille pisaroille, joita emme jaksa
huomata pitkän elämän valaistuksessa,

joita emme jaksa tuntea,
näitä pisaroita kasvoillamme,
jotka siltikin kaipaavat nekin
päästä pois, elämyksensä
kaikesta värisestä täyteydestä.