Etsin lumen alta oikeita sanoja,
oliko sitä hetkeä pitkään ehtymättä
edes olemassakaan, en tiedä mutta
yritän löytää, mitä, en vastausta
vaan pohjattoman oloista kysymystä;

yritän tavoittaa tähkäpäiden alta
todellista vehnää, sitä, jonka maun
todella tunsin eräänä aamunkoiton
kaltaisena hetkenä, kauan sitten,
mutta aina tässä hetkessä, lapsena.

Miksen enää löydä? Ehkä hukkasin
käteni, kaikista työkaluista tärkeimmän,
enkä vain omia käsiäni, vaan lapsen
kädet joilla tuo pieni osasi tunnustella
tietä näkymättömiin häviävässä valossa ...

Niin oudon helpolta tuntuu pelkästään
enää vain nukahtaa, yö kerrallaan,
ottaa vastaan vanhuuden pitkä ja hyvä
ja harmaannuttava lahja, se raskas,
sileä kivilaatta, jonka jätämme toisten
samanlaisten ainoaksi tunnusteltavaksi,

niin oudon helpolta tuntuu luovuttaa,
työntää elämänsä kivinen ovi syrjään
ja antaa kesäisen valon tulla ensimmäistä,
niin pitkää viimeistä kertaa, vangitun
kasvoille piirtäen pimeään ääriviivat.